Johanna Boholm

Aika sykkii jokaisessa yksilössä kuin lentävän linnun siipien rytmi.

Tästä tunteesta ja eräänlaisesta ajattomasta ymmärryksestä Johanna Boholm luo proosarunokertomuksensa Jag är Ellenin (”Minä olen Ellen”, suomentamaton). Teos on Ahvenanmaan ehdokas Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2017 kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Boholm (s. 1976) asuu Ahvenanmaan Jomalassa, ja hänen esikoisteoksensa oli vuonna 2013 ilmestynyt Bygdebok, joka sai loistavat arvostelut ja oli ehdolla myös tämän pohjoismaisen palkinnon saajaksi. Boholm on poikkeuksellinen tyylitaituri, joka onnistuu jo parilla sanalla rakentamaan tiiviin tunnelman. Mikään ei ole kovin ilmeistä näissä teksteissä, joissa juoni on alisteinen sanojen vivahteille ja salaperäisyys sekä monitulkintaisuus haastavat lukijan. Samalla ne kuitenkin houkuttelevat yhdessäoloon. Kunhan kieleen pääsee kunnolla asettumaan, sieltä ei haluaisi lähteä.

Jag är Ellenissä on kaksi naishahmoa: nykyajan Johanna ja menneisyyden Ellen. Naiset heijastuvat toisistaan ja käyvät vuoropuhelua yli mielen rajojen, mutta tuntevat samalla vetoa maallisiin alkumuotoihin, joita symboloi hauras muna, tuo kaiken alku. Aika humisee Johannassa kuin pauhaava laulu. Hän muistaa paon, mutta paon mistä? Päästäkseen muinoin koetun jäljille hän menee sukututkimuskurssille. ”Sinun pitää kirjoittaa mutkitteleva tie ulos tästä kaikesta”, sanoo kurssin vetäjä.

Enimmäkseen kyse on muuntumisesta: mennyt ja nykyisyys sulautuvat toisiinsa, ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen, naiset saavat lintumaisia piirteitä, kun taas tarinan ainoa kaksilahkeinen, Boholmin mies, makaa kuolleena suossa, josta hän kuin ihmeen kaupalla nousee. Johanna ja Ellen kohoavat ilmaan ja tanssivat kattojen yllä kuin Chagallin maalauksen hahmot: ”Irtaudumme savesta. Irtaudumme pelloista, metsästä ja mullasta, vanhasta maasta, munankuorista, kaipuunrippeistä, kosteudesta ja riekaleisista ikkunaverhoista.” 

Nämä konkreettiset juonteet ovat kuitenkin vain nopeasti ohimeneviä aavistuksia suggestiivisessa kudoksessa, josta syntyy kielellisesti äärimmäisen kaunis luomiskertomus. Johanna Boholmin Jag är Ellenvoidaan lukea lyyrisenä visiona, jonka muotoiluissa symbolit ja metaforat – silkkihansikas, sydämen havina ja viserrys – toistuvat ja järjestäytyvät kuin sonaatin teemat.

Sanat seuraavat lintujen lentoa, tietä, joka tuo ihmisen esiin ja tekee tilaa uusille oivalluksille, unelmille ja siirtymille ajassa ja tilassa.