Karin Erlandsson: Minkriket

Minkit haisevat pahalta, mutta myös rahalta.

Inhon ja vaurastumishaaveiden välinen tasapainoilu on keskiössä myös Karin Erlandssonin romaanissa Minkriket (suom. Minkkitarha), joka on Ahvenanmaan itsehallintoalueen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2015 kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Erlandsson (s. 1978) työskentelee Nya Åland -lehden kulttuuritoimittajana Maarianhaminassa, mutta hänen juurensa ovat Pohjanmaalla. Sinne, Uudenkaarlepyyn liepeille sijoittuu myös hänen esikoisteoksensa, jota monet arvostelijat ovat kuvailleet kirjalliseksi sensaatioksi.

Minkkitarha on päällisin puolin realistinen kertomus siitä, miten minkkitarhauksesta kehittyy parissa vuosikymmenessä keskeinen elinkeino Pohjanmaan maaseudulla. Nahkojen kysyntäpiikki saa rahahanat aukeamaan, ja tarhaajat rikastuvat tavalla, josta he olivat aiemmin osanneet vain uneksia. Kaikki riippuu kuitenkin suhdanteista, ja laskusuhdanteessa tarhaajat jäävät tyhjän päälle. Samalla ympäristönsuojelijat ja varsinkin äärilaitaa edustavat "kettutytöt" hyökkäävät yhä äänekkäämmin tätä eläinrääkkäykseksi miellettyä elinkeinoa vastaan. Minkkitarhauksesta tulee myös moraalikysymys.

Romaanin keskiössä on perhe, joka rakentaa koko hyvinvointinsa turkiselinkeinon varaan. Isä Evert investoi reippaasti, ja poika Lars-Erik hoitaa omaisuutta parhaan kykynsä mukaan. Mutta onko tarhauksesta enää elinkeinoksi kolmannelle sukupolvelle?

Perheessä vallitsee vahvoja jännitteitä. Lars-Erikin vaimo Kristina ei koskaan totu pistävään minkinhajuun ja tarha-askareiden sääntelemään arkeen. Häntä vainoavat murskatut haaveet toisenlaisesta elämästä, kun taas tytär Tanja edustaa kapinaa pienen yhteisön konventioita vastaan.

Karin Erlandsson on kirjoittanut rakenteeltaan monipuolisen ja kielellisesti hallitun romaanin. Se on täynnä tuoksuja, aavistuksia ja odotuksia, jotka joutuvat poikkiteloin arjen sosiaalisten vaatimusten kanssa. Maaseutukuvauksena Minkkitarha on kaikkea muuta kuin imarteleva. Vakavuutta pehmentää usein dialogin hurtti huumori, joka on kuin manaus arjen armottomuutta vastaan: "No, leuka pystyssä ja jalat maassa."

Romaanissa rinnastetaan taidokkaasti ihmisen ja minkin maailmat, ja lopulta on epävarmaa, kumpi onkaan isäntä ja kumpi sorrettu. Tätä romaanin keskeistä teemaa korostavaa kiehtovalla ja haastavalla tavalla kansikuva, jossa minkit ovat ihmisten vaatteissa.