Pajtim Statovci

Pajtim Statovci syntyi Kosovossa 1990, tuli Suomeen kaksivuotiaana ja varttui Porvoossa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Kissani Jugoslavia (2014) oli välitön läpimurto. Se toi Suomen kirjallisuuteen uuden aihepiirin, Euroopan sotien riivaaman kaakkoiskulman ja identiteettien ja kulttuurien välimailla harhailevat henkilöt. Statovci on suomen kielen mestari. Hänen tekstinsä on poikkeuksellisen värikästä, moniulotteista, ja paikoin suorastaan lause lauseelta, vertaus vertaukselta yllättävää ja uusia näköaloja avaavaa. Statovcin toinen romaani Tiranan sydän (2016) päätyi USA:n National Book Awardin ehdokkaaksi käännöskirjallisuuden sarjassa vuonna 2019. Bolla (2019) (2019) (ilmestyy toukokuussa 2021 norjaksi Gyldendalin kustantamana ja syksyllä ruotsiksi Nordstedtsin kustantamana. Teos ilmestyy myös Saksassa Luchterhandin, Italiassa Sellerion, Alankomaissa De Geuksen, USA:ssa Pantheonin ja Englannissa Faber & Faberin kustantamana) toi hänelle Finlandia-palkinnon kaikkien aikojen nuorimpana palkittuna

Romaanin alussa määritellään Bolla: 1. haamu, näkymätön, peto, piru, 2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento, 3. ulkopuolinen. Lukija kohtaa kaikki kategoriat, muodossa tai toisessa. Kertoja, Kosovon albaani Arsim, on enimmäkseen kaikkea muuta kuin miellyttävä tyyppi. Ajelehtija, wannabe-kirjailija, sovinnaiseen avioliitoon ajautunut. Hän kohtaa kahvilassa Milosin, ja suhde leimahtaa. Milos, serbi, on lääketieteen opiskelija Pristinan yliopistossa, jonne albaani Arsimilla ei ole enää pääsyä. Samalla kun Arsim ja Milos elävät kesän mittaisen järisyttävän romanssinsa, sodan tuntu tihenee. Sotilaiden määrä kaduilla lisääntyy, albaanien elintilaa nakerretaan, uutiset mielivallasta ja väkivaltaisuuksista lisääntyvät. Lopulta pako on Arsimin perheelle ainoa vaihtoehto.

Perhe päätyy pohjoisen miljoonakaupungin lähiöön. Arsimin marginaalielämä jatkuu, eikä hän ota sopeutuakseen kosovolaistenkaan paikalliseen seuraelämään. Hänestä tulee hajamielinen, väkivaltainenkin perheenisä, jonka suhde vaimoon ja lapsiin on enimmäkseen ymmärtämätön ja etäinen. Lopulta hänen onnistuu tunaroida itselleen vankilatuomio ja karkotus. ”Hyvä”, on hänen spontaani reaktionsa, kun tuomio luetaan. Perhe jää sijoilleen, Arsim palautetaan Pristinaan. Elämä on päivästä päivään selviytymistä ja rakastetun etsimistä. Yhtäkkiä Milosin kasvot vilahtavat tv-dokumentissa: ”Se on ihmeenomaista, kuin unta – kuin majesteettinen, kaksipäinen kotka lentäisi koristeelliseen juhlasaliin ja räjähtäisi ihmisten ylle sataviksi seteleiksi.” Mutta tarina ottaa taas ennakoimattoman käänteen. Sodan murskaama ei ole enää korjattavissa.

Arsimin kertomuksen lomassa kulkevat Milosin sodan jälkeen sairaalassa tuhertamat merkinnät. Ne kertovat toisenlaisen tarinan. Väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja vihaa. Tekstit ovat murtuneen mielen tuotetta; miten paljon niissä on totta, miten paljon fantasiaa, jää auki. Mutta kaikkeen kohdistuvasta, hahmottomasta vihasta ei voi erehtyä. Sota konkretisoituu, samoin se, miten monenlaisista syistä ihminen tulee liittyneeksi julmaa sisällissotaa käyvään armeijaan.

Tarinan kolmas päähenkilö, Arsimin vaimo Ajshe – joka nähdään vain kertoja-Arsimin usein ärtynein silmin – kasvaa vaivihkaa albaanivaimon perinneroolista (”kuin tapetti”) suorastaan klassiseksi ylläpitäjä-äidiksi. Hän jaksaa taistella paikkansa uudessa ympäristössä, jaksaa kiivastua lastensa kohtelusta, kinata koulun kanssa ja jaksaa etäistä ja oikukasta miestään. Arsim näkee vaimonsa viimeisen kerran pristinalaisessa kahvilassa, jonne Ajshe tuo avioeropaperit allekirjoitettavaksi: ”Hän ei näytä ollenkaan itseltään. Tai sitten se on toisinpäin; nyt hän juuri näyttää itseltään, vihdoinkin.”

Statovci taikoo synkeään tarinaansa optimistisen finaalin. Arsimin opinnot jatkuvat, ensimmäinen tarina julkaistaan, ja ehkä myös hän näyttää jonain päivänä itseltään, vihdoinkin.