Carl Frode Tiller
Carl Frode Tiller julkaisee 2000-luvun norjalaiskirjallisuuden pääteoksiin kuuluvan Innsirkling-trilogian jälkeen romaanin, jossa hän hyödyntää edistyksellisiä kerrontarakenteitaan täysin uudenlaiseen materiaaliin. Begynnelser-romaanin (”Alkuja”, suomentamaton) alussa tutustutaan sen päähenkilöön Terjeen, luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen erikoistuneeseen konsulttiin, joka makaa sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen. Siitä tarina etenee takaperin niin, että lukija viedään aikamatkalle suuriin ja pieniin tapahtumiin, jotka olisivat saattaneet olla Terjelle uuden elämän alkuja. Samalla näemme, miten Terjeä ovat muovanneet ne elämäntiet, joille hän ei lähtenyt. Vain harva tuntuu ottavan Søren Kierkegaardin sanat yhtä vakavasti kuin Tiller: ”Elämä ymmärretään taaksepäin, mutta sitä täytyy elää eteenpäin.”
Terjen äiti ja sisko kokoontuvat Terjen sairaalasängyn viereen paitsi konkreettisesti myös kuvaannollisesti, ja seuraan liittyvät myös Terjen teini-ikäinen tytär ja entinen vaimo. Takaumissa lähisuhteiden puristusvoima tuntuu lähes klaustrofobiselta. Seuraamme askel askeleelta ajassa taaksepäin Terjen passiivisuutta ja kytevää vihaa kaikkia niitä kohtaan, jotka tuntuvat ymmärtävän hänet väärin ja loukkaavan häntä – olipa kyse rakkauden ja riitojen täyttämästä avioliitosta tai katkerasta äitisuhteesta, jossa äiti tuntuu menettäneen hallinnan. Syyllistämisen sijasta Begynnelser keskittyy kuitenkin kuvaamaan epämääräisiä väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksia, joita romaanin kaikilla henkilöillä tuntuu tavalla tai toisella olevan. Mestarillisissa dialogeissaan Tiller osoittaa, miten rikas tunnekirjo arkisimpiinkin vuorovaikutustilanteisiin voi kätkeytyä.
Terje on valinnut – kenties lapsuudenkokemustensa vastapainoksi – idealistisen ammatin kunnan ympäristökonsulttina. Luonnossa hän näkee puhtautta, joka hänen ihmissuhteistaan puuttuu ja joka hänen mielestään on myrkytetty. Luonnon puolesta taisteleminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Romaanin omalaatuisessa proosassa rinnastetaan ihmisten luonnolle antamat kauniit ja mielikuvitukselliset nimet – kuten louhulakikynsimö – ymmärtämättömyyteen, jota ihminen muissa yhteyksissä kohdistaa samaan organismiin.
Terjen opiskelemassa ekologisessa vuorovaikutuksessa ei ole aina helppoa hahmottaa syitä ja seurauksia. Lajin elinympäristössä tapahtuvalla pienellä muutoksella ja kahden organismin välisen tasapainon järkkymisellä voi olla arvaamattomia seurauksia toisaalla ravintoketjussa. Onko näin myös ihmisten laita? Terjen perheen solmut ja arkisten sotkujen ratkaisuvaikeudet tarjoavat synkän kaikupohjan niiden sekavien motiivien verkostolle, jonka pohjalta ihminen tekee lukuisiin kasvi- ja eläinsukupolviin vaikuttavia päätöksiä.
Eteneekö tuho vääjäämättömästi, vai onko se pysäytettävissä? Onko mahdollista tehdä toisenlaisia valintoja, vai ratkaisevatko lopputuloksen kymmeniä vuosia sitten tehdyt valinnat? Tillerin romaanikudoksessa näitä vaikeita kysymyksiä avataan ymmärtämällä moninaisuutta, joka piilee ihmiselämää ohjaavissa sosiaalisissa ja luonnon sanelemissa järjestelmissä sekä niiden välisessä vuorovaikutuksessa. Terjen oma elämä otti huomattavasti ”rakentavamman” suunnan kuin mitä suoralta kädeltä olisi voitu olettaa, mutta hän päätyi silti itsemurhayritykseen. Jo tämä osoittaa, että mitään vastausta ei voida pitää itsestään selvänä.
”Meidän ihmisten pitäisi laajentaa rakkauden kaksoiskäskyä, ajattelin. Meidän pitäisi elää niin, että muut lajit kaipaavat meitä sitten, kun lajimme on kadonnut maapallolta”, Terje pohtii kerran. Romaanissa on vain vähän viitteitä siitä, että Terje tai hänen läheisensä olisivat päässeet vielä näin pitkälle. Teos viestittää kuitenkin, että ihminen voi ja hänen pitää ratkaista luomansa ongelmat itse, ja se nostaa akuutit ympäristöongelmat keskiöön vahvalla ja monisyisellä kirjallisella ilmaisulla.