Elin á Rógvi ja Marjun Reginsdóttir (kuvitus)

Og mamma! (Voihan emo, suomentamaton) on seitsemästä luvusta koostuva romaani, joka sopii noin kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille kuulijoille ja lukijoille. Kirjailija Elin á Rógvi (s. 1976) on tuottanut lastenohjelmia Färsaarten radiolle ja julkaisi vuonna 2007 lastendekkarin. ”Og mamma!” -romaanin tapahtumat ajoittuvat uudenvuodenaaton ja tammikuun 2. päivän väliseen aikaan, ja siinä seurataan vaaria ja mummoa sekä heillä kyläileviä lapsenlapsia – nelivuotiasta Viggoa ja vähän vanhempaa Pauli-isoveljeä.

Mielikuvitusystävä on monista lastenkirjoista tuttu hahmo. Tässä kirjassa sitä edustaa punaisiin haalareihin pukeutunut kukko, joka tupsahtaa yhtäkkiä keskelle vaarin säntillistä elämää. Ensikohtaaminen tapahtuu ani varhain uudenvuodenaattona, jolloin vaari näkee ikkunasta katsoessaan punaisen läntin ruohikolla. Koska kukaan muu perheenjäsen ei sitä näe, vaari yrittää unohtaa koko jutun. Mutta kukko sen kuin tungettelee. Uudenvuodenpäivänä se löytyy jo sisältä talosta ja hypähtää muitta mutkitta ruokapöydälle juomaan vaarin kahvia ja nokkimaan hänen voileipäänsä. Samalla kukko esittäytyy ja kertoo muuttaneensa vastikään kotoa. Tuosta noin vain se rakentaa keskelle nurmikkoa kukkolan ja alkaa kiekua niin, että vaari rientää kieltämään sitä herättämästä mummoa. Seuraa juttutuokio, jonka aikana kukko kertoo päästäneensä juuri ensimmäisen kukkokiekuunsa ja joutuvansa siksi lähtemään emoaan tapaamaan. Niinpä vaari joutuu lapsenvahdiksi munille, joita kukko oli luvannut vahtia siskonsa puolesta. Munat päätyvät siis taloon, ja vaari vahtii niitä yön yli. Kun mummo ryhtyy seuraavana päivänä munankeittoon, vaari joutuu suunniltaan ennen kuin näkee, että kattilassa kiehuvat munat ovat kaupasta. Vaari hautoo munia taskussaan ja hänen mennessään ulos ensimmäinen kuori rasahtaa. Pian kaikki poikaset ovat kuoriutuneet.

Lukija saa kuulla, miten vaari kertoo kokemastaan muille ja miten muut reagoivat. Mummo esimerkiksi tiedustelee, että kanalanko se vaari on pystyttänyt nurmikolle. Tähän vaari virkkaa kukon sanoilla, että kyseessä on kukkola, ”– – sinkkukämppä, poikamiesboksi ja vanhanpojan asunto”. Mummo kehottaa vaaria lopettamaan pötypuheet, kun taas Paulin mielestä vaari kuulostaa ihan pikkuveljeltä. Naapurissa asuva Hilmar-lääkäri veikkaa, että vaarin taskusta kuuluva kananpojan piipitys tulee kännykästä – mistäs muualtakaan? Viggo ei kritisoi vaarin tarinaa, mutta hän kertoisi kyllä paljon mieluummin omista mahtavista kokemuksistaan ja ajatuksistaan kuin kuuntelisi vaaria. Kaikki romaanin henkilöt puhuvat siten vastakkaisista suunnista. Romaanin lopussa eri todellisuuskäsitykset tuntuvat yhdistyvän, kun yhtäkkiä myös mummo näkeesuuren ja komean kukon ja antaa sille luvan jäädä asumaan. Kukko oli jo aiemmin luvannut vaarille olla alasti eli ilman haalareita ja sanoa mummon kuullen vain ”kot”. Mutta kukko, joka päättää kaikki lauseensa pakonomaisesti sanoihin ”voihan emo”, puhua pälpättää myös mummon ollessa paikalla. Viggo, joka hänkin on turhan puhelias ja sanoo joka lauseessa ”ja arvaa mitä?”, paljastaa mummolle kukon osaavan puhua ja kertoo vaarin sallineen vain kotkotuksen mummon kuullen. – Moniääninen puhe, jossa kaikki sanovat mielipiteensä mutta kukaan ei vaienna toista, saa siis jatkua entiseen malliin. Lukijalle tämä tarjoaa paljon enemmän hupia ja ajateltavaa kuin jos kokonaisuus olisi yhden äänen hallitsema.