Merete Pryds Helle & Helle Vibeke Jensen (kuvitus)
”Isän mukaan ei ole minun syytäni, että siskolla on lasisilmä. Tosin hän ei syytä itseäänkään siitä, että äiti on muuttanut isosiskoni Jasminin luokse opiskelija-asuntolaan.”
Näin Merete Pryds Helle kiteyttää Min øjesten -teoksensa (Silmäteräni, suomentamaton) yhtenä teemana olevan syyllisyyden. Heti perään tulee toinen teema, joka liittyy luonnollisuuteen ja keinotekoisuuteen: ”Sisarellani on lasisilmä. Hän vaihdattaa sen toistuvasti uuteen, koska lasisilmän väri ei sovi toisen silmän väriin... Äidin mukaan syynä on se, että elävässä elämässä värit aina vaihtelevat eikä yhtään mistään voi pitää kiinni.”
Merete Pryds Helle on Tanskan monipuolisimpia kirjailijoita. Hän kirjoittaa lyriikkaa ja romaaneja (ja on saanut muun muassa kirjakauppiaiden De Gyldne Laurbær -palkinnon) sekä dekkareita, lastenkirjoja ja vuorovaikutteisia tekstiviestiromaaneja. Hän hallitsee tanskan kielen vivahteet ja osaa hyödyntää rivien välissä piileviä mahdollisuuksia, kuten edellinen sitaatti osoittaa. Kommentti, jonka mukaan ”yhtään mistään ei voi pitää kiinni”, nivoutuu kertomuksen moniin eri osiin.
Kertojana oleva tyttö oli kaatunut pyörällään, ja pyörän tanko oli osunut siskoa silmään niin, että tämä sai lasisilmän. Samoihin aikoihin tytön äiti oli muuttanut kotoa, koska isän ”rakkauden silmä oli sokeutunut”. Tämän tunnustuksen isä tekee myöhemmin, kun hän yllättää tyttärensä öisestä puutarhasta, jossa nämä kuljeskelevat nähdäkseen kuusilmillään.
Silmä on kirjailijalle toistuvasti juonenkuljetuskeino. Se punoo mielleyhtymien avulla yhteen pyöreän kiven, joka sai pyörän kaatumaan, sisaren saaman lasisilmän ja muunlaiset silmät, joita tulee vastaan, kun maailmaa tarkastellaan lasisilmän läpi. Lisäsävyä kerrontaan tuovat äidin ruusut, öisen puutarhan elämä, linnut ja perhoset.
Sisko puolestaan toteaa, että ”jos näin ei olisi käynyt, hän ei olisi koskaan tiedostanut elävää silmäänsä”. Kirjailija vastustaa perinteistä jyrkkää jakoa keinotekoiseen ja luonnolliseen ja säilyttää näiden olemassaolon kahden ulottuvuuden välisen dynamiikan.
Kirjan kuvittaja Helle Vibeke Jensen korostaa tätä täysipainoisesti käyttämällä vahvoja värejä ja vaikuttavia kuvioita loihtiakseen esiin lasisilmän havaitsemat voimat. Näemme hahmoja, jotka saattavat tuoda mieleen idän mandalakuvioiden tuottaman rauhan ja selkeyden tai muuttuvan ja eriskummallisen leikin, jonka voi kokea panemalla kaleidoskoopin silmälle ja pyörittämällä sitä.
Helle Vibeke Jensen on palkittu aiemmin kulttuuriministeriön kuvittajapalkinnolla, ja hän on tehnyt sanattomiin kuvakirjoihin liittyviä kokeiluja. Jensen osaa hyödyntää kuvioita mestarillisesti elämän ilmentämiseen. Siten hän rikastaa kertomusta, joka käsittelee syyllisyyttä, rakkautta, luonnollisuutta ja keinotekoisuutta. Hän ei täytä rivien välistä tyhjää tilaa, vaan luo omaleimaisen rinnakkaistodellisuuden, joka voi sekä järkyttää että vaivuttaa meditaatioon. Vain suuri kuvataide pystyy näyttämään meille sen, mitä sokeuden pimeydessä on selvästi nähtävissä.
Suuresta kertomataiteesta taas on osoituksena tämä monikerroksinen tarina, jonka pariin voi palata kerta toisensa jälkeen ja löytää aina uusia toisiinsa kuroutuvia ja avautuvia mielleyhtymiä.
Että näin pieneen tilaan onkin saatu näin paljon elämää!