Anne-Grethe Leine Bientie & Bierna Leine Bientie

Aviopari Anne-Grethe Leine Bientien ja Bierna Leine Bientien Jaememe mijjen luvnie jeala (”Kuolema elää keskuudessamme”, suomentamaton) on herättelevä ja runollinen kirja, josta välittyy suuri elämänviisaus. Kirja sisältää 11 kertomusta taustaltaan ja elämäntilanteeltaan hyvin erilaisista ihmisistä, jotka ovat kohdanneet kuoleman lähietäisyydeltä. Kuolema vaikuttaa heihin kaikkiin eri tavoin, ja he pohtivat tilannetta eri kanteilta.

Ensimmäisessä ja viimeisessä tekstissä menetetään rakas elämäntoveri, ja niistä välittyvä hellyys määrittää koko kirjan sävyn. Ikääntyneen lesken elämä jatkuu kuin hidastetussa elokuvassa: hän laittaa rituaalinomaisesti tulen hellaan, keittää kahvia ja asettuu rakkaansa viereen. Kuoleman ja luopumisen hyväksymisen vaikeutta kuvataan hyvin herkästi: ”Daesnie gællesjem jïh dutnjien vuartesjem. Dagke manne jieliminie jïh datne sealadamme?” (Makaan tässä ja katselen sinua. Onko se ylipäätään mahdollista, että minä elän, vaikka sinä olet kuollut? S. 67)

Gurhtie-tekstin verkkoon kuollut kuikka saa kalastajan potemaan syyllisyyttä, kun toinen kuikka ja parin poikaset vaikertavat vastarannalla. Vaikeat tunteet tulevat naisen ja hänen miehensä väliin, ja nainen kiroaa: ”In edtjh gåessie viermide jadtedidh mearan dijjen leah tjovhkh.” (En koskaan enää laske verkkoja pesimäaikana. S. 20).

Vaikka kuolema on mukana kaikissa kertomuksissa, niistä välittyy vahva arkinen kunnioitus elämää ja kuolemaa kohtaan. Ne osoittavat, että asiat voivat mennä hyvin, kunhan tarttuu elämään.

Kirja sisältää myös kertomuksia ihmisistä, joilla ei ole hyviä ihmissuhteita ja läheisyyttä elämänkaaren lopussa. He jättävät elämän uhmakkaina aivan kuten elämänkumppaninsa. Näin on Gaatoelamme-tekstissä, jossa sisaren lapsi tulee tapaamaan setäänsä. Setää ei enää ole, eikä sedän vaimo halua hautajaisia, ei kuolinilmoitusta eikä yhtään mitään. Tunteille ei ole tilaa, on vain käytännön ratkaisuja. 

Kertomuksessa Vïere aikuinen tytär on saanut tehtäväkseen sitoa seppeleen isänsä hautajaisiin. Hän sitoo sen sisälle äitinsä ruusupensaan pistäviä juurivesoja ja ajattelee: ”Eah baakoeh daerpies gosse daate vïere gæstoen nelnie.” (Sanoja ei tarvita, kun tämä seppele lepää arkulla. S. 45.) Hän sitoo seppeleeseen seremoniallisesti lapsuuden kipeät kokemukset osana sovitusta ja paranemista. Miten monta kertaa hän onkaan ajatellut: ”Gosse jaama, dellie edtjem aavoedidh.” (Mikä onnenpäivä, kun isä kuolee. S. 46.) Kun aika koittaa, hän kokee voimiensa kasvavan.

Suurin osa teksteistä on yleisinhimillisiä, ja saamelaisuus välittyy pienistä yksityiskohdista. Esimerkkinä on tekstin yhtäkkinen liukuminen joikumaiseksi lyriikaksi. Saamenkielinen teksti vie lukijan saamelaiseen elämänpiiriin tarkoilla sananvalinnoilla. Usein jokin yksittäinen ilmaus avaa kokonaisen maailman. 

Bierna Leine Bientie on toiminut eteläsaamelaisena pappina ja on myös virsirunoilija, joka sai Eteläsaamelaisen kulttuuripalkinnon vuonna 2021. Anne-Grethe Leine Bientie on virsirunoilija ja kirjailija. Hänen lastenkirjansa Joekoen sjïehteles ryöjnesjæjja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2018. Tämän vuoden ehdokaskirjan norjankielinen versio Midt iblant oss lever døden on hyväksytty mukaan Norjan kulttuurineuvoston uuden norjalaisen kaunokirjallisuuden hankintaohjelmaan.

Kirjan on kuvittanut kauniisti ja tunnelmallisesti parin tytär Ellen Sara Reiten Bientie. Kuvat tarjoavat lukijalle vielä yhden uuden kertomuksen ja uusia ajatuksia, joita täytyy pohtia ja pureskella ennen kuin lukee kirjan vielä kertaalleen läpi. Se tuo turvallisen tunteen siitä, että kuolema ei ole pelottava tai uhkaava asia, vaan pikemmin luonteva osa elämää.