Charlotte Weitze
Ovelta kuuluu raapimista ja vinkunaa. Mikähän siellä tahtoo sisään? Ehkä todellisuus, jonka olemme sulkeneet ulkopuolelle.
Charlotte Weitzen kaleidoskooppinen ja hirviömäinen täysikuuromaani Ulvemælk (”Sudenmaito”, suomentamaton) kumoaa kaikki kategorisoinnit ja asettuu osaksi pohjoismaisen kertomataiteen parhaimmistoa. Weitzen utopistiseen realismiin mahtuu satuja, kansanuskoa, fantasiaa ja todellisuuden ennustamista. Sen maailmassa nykyaika ei ole vain tässä ja nyt, vaan menneisyys ja tulevaisuus ovat aivan nurkan takana. ”Aika oli elastista”, kuten romaanissa todetaan. Weitze tarjoaa meille tilaisuuden nähdä maailman kaikessa salaperäisyydessään, ihmeitä täynnä. Samalla hän muistuttaa, että ihminen voi itse helposti myös pilata sen.
Ulvemælkissa on kolme tarinalinjaa. Niistä kaksi seuraa tanskalaista kansanperinteen kerääjää Evald Tang Kristenseniä, joka eli vuosina 1843–1929. Täten romaani verhoutuu biofiktioksi, jonka kaksoisvaikutusta Weitze hyödyntää: biofiktio tapaa antaa äänen niille, jotka on unohdettu tai jotka ovat olleet pitkään varjossa – ja herättää historialliset henkilöt eloon kertomuksen kautta. Juuri näin Weitze tekee Evald Tang Kristensenille, joka puolestaan pyrkii valottamaan 1900-luvun alussa jo lähes sukupuuttoon kuollutta mielikuvitusmaailmaa aivan kuin kyse olisi hengestä ja elämästä. Kristensen on tutkimusmatkailija, joka etsii ihmisen muistoja, kollektiivista muistia. Hän vaeltaa uskollisesti Jyllannin nummilla kerätäkseen suullisia tarinoita ja imeäkseen ne itseensä ennen kuin on liian myöhäistä ja ne katoavat. Erityisen innokkaasti hän pyrkii löytämään lopun tarinaan, joka kertoo neitsyestä ja naarassudesta. Eläimestä jää tassunjälkiä, ihminen jättää jälkeensä sanoja. Weitze on saanut vainun molemmista.
Lukija kohtaa romaanissa myös kirjailija Ingan, joka ei enää kykene kirjoittamaan lukijoita kiinnostavia tarinoita, sekä hänen poikaystävänsä, susitutkija Alexanderin. Eletään vuotta 2040. Pari on muuttanut Jyllantiin, joka on nyt metsitetty. Mikään ei ole koskematonta, ei luonto eikä ihminen. Charlotte Weitzella on erinomainen kyky havaita ihmisen loogiset oikosulut. Yhtäältä saatamme pelätä luonnon villiä ja hallitsematonta tunkeutumista, kuten susia, joilla on kyky aiheuttaa tuhoa ja kuolemaa. Samalla Tanskan vuoden 2040 väestö on laskenut sisään toisen nopeasti leviävän tulokkaan – OS-tekoälyn, joka elää nyt ihmisen rinnalla. Se kuulee kaiken ja valvoo kaikkea. Algoritmi on aave, jonka olemme silmää räpäyttämättä antaneet syödä kädestämme ja jonka välineellinen ja jäljentävä tyyli vie kaiken hapen ja saa Ingan silmät mustumaan.
Ulvemælk on huikaiseva ja antelias kirjallinen saavutus. Se on monipuolinen romaani muodonmuutoksesta, kaipuusta, luonnosta, salaperäisyyden asemasta todellisuudessamme sekä olemassaolon mielekkyyden menettämisestä. Kirja lainaa meille luonnonolentojen yönkeltaiset silmät ja esittää samalla kysymyksen: mitä jos voisimme kirjoittaa maailman uudelleen? Juuri tässä kysymyksessä piilee romaanin vastarinta- ja muutosvoima. Ehkä voisimme opetella laskemaan rohkeammin sisälle sen, mikä ovellamme raapii.
Charlotte Weitze (s. 1974) on aina kulkenut omanlaisiaan polkuja tanskalaisessa kirjallisuudessa. Hän debytoi vuonna 1996 ilmestyneellä novellikokoelmalla Skifting, josta hän sai Bogforumin esikoiskirjapalkinnon. Weitze on suorittanut maisterin tutkinnon folkloristiikassa ja kirjoittanut novelleja, romaaneja ja radiokuunnelmia sekä esseen Klimaet og kunstneren (2022). Esikoisteoksensa jälkeen hän on keskittynyt luomaan tilaa sille, että voisimme lumoutua uudelleen maailmasta ja luonnosta. Viimeisimpinä esimerkkeinä tästä ovat hänen ylistetty romaaninsa Rosarium (2021) ja uusin romaani Ulvemælk. Weitze sai vuonna 2025 Tanskan taiderahaston elinikäisen taiteilija-apurahan. Se myönnetään taiteilijoille, jotka ovat ”antaneet merkittävän panoksen taiteellisella työllään”.