Ida Jessen

Ida Jessen kirjoittaa ihmissuhteista, niistä kaikkein kiihkeimmistä ja kipeimmistä. Hänen kerrontansa on vaimeansävyistä, mutta mukana on myös komiikkaa ja anekdootteja, ja tunnelma voi olla paikoin hyvinkin energinen. Novellikokoelma Postkort til Annie kertoo miehen ja naisen sekä äidin ja pojan välisistä suhteista. Tapahtumien keskipisteenä on usein kiihkeä nainen, joka on joskus hylätty, rakastunut tai kyltymätön ja joskus vahvan äidinrakkauden pakahduttama. Pojat ovat usein vallattomia ja jopa väkivaltaisia mutta äitinsä rakastamia. Miehet ovat usein vetelyksiä, joita naiset siitä huolimatta rakastavat.

Jessen kuvailee loistavin sanankääntein ja lyhyen ytimekkäästi erilaisia tunnetiloja ja tapahtumia, kuten surua, avioliittoa, rakastumista tai meren rannalla sijaitsevaa tanskalaista turistikohdetta. Kun äitinsä vasta menettäneestä kahdesta pikkutytöstä kertovassa tarinassa puhutaan ”epävarmoin käsin letitetyistä hiuksista”, äidin kaipuu konkretisoituu hänen varmasti letittävien käsiensä puuttumiseen. Aviopuolisoiden välinen suhde puolestaan kiteytyy seuraavaan repliikkiin: ”Niin, millä nimellä omasta aviopuolisosta pitäisi puhua? Käytetään sanaa me.” Myrskyisän rakastumisen ja sitä seuraavan ajan kuvaus tiivistyy yhteen ainoaan lauseeseen, jonka keskeinen sana jää kaikumaan mieleen: ”…ja he heittäytyivät välittömästi syleilyyn, joka kesti vuosikausia. Syleilyyn.” Yhdessä novellissa pienen turistikaupungin taloutta säätelevä kysyntä kiteytyy sanoihin ”kotileipomon lätsähtäneet kanelipullat”, toisessa nainen pelkää miehen jättävän hänet mutta haluaa samalla päästä vapaaksi ”ei miehestä, mutta miehelle asettamistaan toiveista”.

Useimmat novellit on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, ja kertoja tarkastelee asioita koko ajan päähenkilön näkökulmasta. Poikkeuksena on pitkä rikosnovelli ”December er en grusom måned” (joulukuu on julma kuukausi), jossa kerronnan näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen kuin kaleidoskoopilla tarkasteltuna lisäten tarinan jännittävyyttä.
Jessen on jännityksen mestari. Vain yksi novelli sisältää ehdottoman murha-arvoituksen, jonka lukija joutuu suurelta osin itse selvittämään, mutta kaikki tarinat kiihdyttävät lukijan pulssia, saavat hänet pidättämään hengitystään ja sisältävät arvoituksia, johon ei välttämättä aina löydy ratkaisua. Kuka on se maalla asuva salaperäinen mies, jonka luokse 20-vuotias poika muuttaa novellissa ”Mor og søn” (äiti ja poika)? Miksei Sofus-poika halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa novellissa ”Et skænderi” (riita)? Miksi Saugmannin pariskunta on vaiennut vaimon hautajaisiin saakka siitä, että vaimolla on myös häntä itseään prikulleen muistuttava tytär? Kertomuksista väreilevä energia kiihottaa uteliaisuuttamme, mutta emme saa koskaan selkeitä vastauksia tai ratkaisuja.

Monissa novelleissa myös näkökulma saattaa vaihtua kesken kerronnan: Tarina mielisairaan naisen ja bussin kohtalokkaasta yhteentörmäyksestä muuttuukin tarinaksi nuoren miehen ja naisen kohtalokkaasta tapaamisesta. Tarina aikuisen poikansa kanssa riitaantuneesta pariskunnasta muuttuukin tarinaksi palavasta naisen kehosta, joka ei saa helpotusta. Tarina ystävyydestä, joka säilyy avioeron jälkeenkin, muuttuu tarinaksi hiipuvasta avioliitosta, joka kestää naisystävän paljastumisen. 
Kokoelman nimikkonovellissa ”Postkort til Annie” (postikortti Annielle) saamme tietää, että päähenkilöä pidettiin nuorena ”aivan liian sinisilmäisenä” sekä ”söpönä ja naiivina”. Omasta mielestään hän kuitenkin oli ”kauttaaltaan kyyninen ja kovasydäminen ihminen, joka tarkasteli läpitunkevasti sekä muita että itseään”. Tämä muotokuva tuntuu vangitsevan novellien kertojanäkökulman kaksitahoisuuden: Kertoja tarkastelee kertomusten hahmoja toisaalta ystävällisesti ja rakastavaisesti ja toisaalta läpitunkevan realistisesti.

Postkort til Annie edustaa huippuintensiivistä psykologista realismia, mutta sisältää samalla unien seesteistä arvoituksellisuutta. Kirjoittaja maalaa vahvan ja selkeän kuvan vanhasta naisesta (”hän on tullut siihen ikään, jolloin naisista yleensä tulee läpinäkyviä”), joka vierailee tajuttomana sairaalassa makaavan rikollisen aikuisen poikansa luona, kun tämä yhtäkkiä avaa silmänsä: ”Mogensin silmät ovat tummat ja tutkivat. On kuin hän tarkastelisi äitiään yliluonnollisella viisaudella. Niin poika tarkasteli äitiään myös vastasyntyneenä, samoilla tummilla silmillään.”

Loistavissa novelleissaan Ida Jessen tutkii ihmisten välisiä vahvoja siteitä ja sitä, miten näitä siteitä solmitaan ja miten ne katkeavat. Hänen tekstinsä ovat eksistentiaalista ja psykologista viisautta novellimuodossa. Ne ovat energistä proosaa, joka etenee väreillen sekä kieleltään että asettelultaan. Kerronta on samalla sekä vaimeaa että räväkkää sisältäen myös suvaitsevaista huumoria sekä unenomaisen seesteisiä ja arvoituksellisia kuvauksia. 

Lilian Munk Rösing, Asger Schnack