Minna Lindeberg ja Jenny Lucander (kuv.)
Minna Lindebergin (s. 1968) ja Jenny Lucanderin (s. 1975) (”Hurjempi, hirveämpi, Smilodon”, suomentamaton) aloittaa suomenruotsalaisen kuvakirjan uuden aikakauden.
Tapahtumapaikkana on päiväkoti, jossa pitää sekä sopeutua yhteisöön että haastaa se. Päiväkotiympäristö antaa tilaa monimuotoisuuden kuvaamiselle ja yhteiskunnallisten asioiden koskettavalle käsittelylle. Lindebergin tekstien kuvakerronnasta ovat aiemmin vastanneet monet eri kuvittajat. Esimerkiksi lempeä pastellimaailma, jonka Liisa Kallio loihti Pappa född lejon -teokseen (2006), antaa ihan toisenlaisen vaikutelman kuin Linda Bondestamin tai tässä tapauksessa Jenny Lucanderin värikkäät ja vivahteikkaat kuvat. Lucander on yksi kiertävän BY-kuvakirjanäyttelyn taiteilijoista. Hän on kuvittanut Sanna Tahvanaisen Lohikäärmeunia-teoksen, joka oli Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon ehdokkaana vuonna 2016, sekä Sofia Hedmanin kirjan Flickan som blev varg(2014) ja Katarina von Numers-Ekmanin Singerin (2012). Vildare, värre, Smilodon -kirjassa Lucander luo täyteläistä ja monisyistä henkilökuvausta hienostuneilla aukeamilla, joissa ulkoinen todellisuus ja sisäinen leikkimaisema nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. Hän purkaa tilavaikutelman ja hallitsee taidokkaasti kuvakirjan konventiot. Lindebergin teksti toimii partituurina, jonka Lucander orkestroi taidokkaasti. Lucanderin kuvitukset ja kuvakieli haastavat Lindebergin tekstin läpi kirjan dynaamiseen vuoropuheluun.
Näiden kahden itsenäisen taiteilijan räiskyvä kohtaaminen jättää lukijalle ja kuulijalle kertomuksen ymmärtämisen ja oivaltamisen ilon ja tekee sen samanaikaisesti hyvin monella tasolla.
Sulautuako vai seota?
Kirjan tytöt, höyryjä päästelevä Annok Sarri ja harkitsevainen Karin Bergström, ovat ystävyytensä pauloissa. Käyttämällä tytöistä koko nimeä kirja korostaa, että tässä on toden totta omaksuttu lasten näkökulma. Päiväkodin henkilökunta kahvittelee ja suhtautuu hajamielisesti lasten tekemisiin, kunnes Annok pistää ranttaliksi ja heittää nukella peiliä, joka sataa sirpaleina alas. Henkilökunnan ja tyttöjen välinen vuoropuhelu on paljonpuhuva:
– Mitä sinä Annok Sarri oikein ajattelit? Marianne ihmettelee. Vai ajatteletko ylipäätään mitään?
– En muuta kuin paskaa! Annok huutaa.
– Sirpaleet ovat kauniita ja tuovat mieleen pankkiryöstön, sanon lohduttaakseni Annokia.
Mutta ääneni antaa niin helposti periksi aikuisten metelöinnille.”
Lindeberg kirjoittaa niukkasanaisesti ja tarkasti. Annokin nimen kautta kirja kytkeytyy etnisyyttä ja alkuperää koskevaan keskusteluun, sillä hänen kaimansa, norjansaamelainen kirjailija Annok Sarri Nordrå on kuvannut erään saamelaistytön assimiloitumisprosessia. Raivonpuuskansa jälkeen kirjan Annok muuttaakin Utsjoen Karigasniemelle.
Luokkataistelun ja feminismin makua
Vildare, värre, Smilodon on myös sikäli uraauurtava, että sen henkilöiden yhteiskuntaluokka tulee niin selvästi ilmi. Annokin lippalakkipäinen ja yrmeäilmeinen isä ja Karinin tulipuna- tai vihreätukkainen äiti sekä täyteen ahdetut Lidlin ruokakassit ovat irtiottoja pohjoismaista lastenkirjaa hallitsevasta keskiluokkaisuudesta. Karinin kodin pöydällä on naisasialehti Astra, jossa lihavuutta ja kotikapinaa kuvaava turkulaistaiteilija Iiu Susiraja näyttää katsojalle nakkisormea. Tämä tekee kirjan henkilökuvauksesta tavallista moniulotteisempaa.
Kuvakerronnan koristeelliset elementit nojaavat moderneihin ja taidehistoriallisiin perinteisiin. Jotkin aukeamat tuovat suorastaan mieleen Joseph Frankin kankaat. Kirjan vuorovaikutus naistaiteilijuuden ja ylipäätään taidemaailman kanssa laajentaa sen kosketuspintoja. Ajanmukaisuudesta kertoo sekin, että kirjalle on vahvasti leimallista sukupolvirajat ylittävä puhe, koska teos on suunnattu yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. Kirjan ytimenä on jännittävä kuvaus ystävyydestä ja kaipuusta.
Karinin luonnontieteellisten taipumusten kautta Lindeberg ujuttaa tyttöjen yhteiseen maailmaan uuden ulottuvuuden. Esimerkiksi muinoin eläneestä Smilodon-sapelihammaskissasta tulee tyttöjen kokeman muutoksen vertauskuva. Päätösaukeamalla nähdään rinta rinnan Karinin suurkaupunkiarki ja Annokin arki Utsjoella, jossa taivas kylpee revontulissa. Tästä syntyy suurellinen visio elämästä pohjoisilla leveysasteilla sekä siitä, miten kaipaus ja yhteenkuuluvuus kumoavat etäisyyden.