Agneta Pleijel

Agneta Pleijel (s. 1940) on kokeillut useimpia genrejä ja työskennellyt dramaatikkona, runoilijana, kirjallisuuskriitikkona sekä romaanikirjailijana. Hänen suuri läpimurtonsa oli vuonna 1987 julkaistu romaani Tuulentarkkaaja, joka perustuu löyhästi hänen sukunsa historiaan Ruotsissa ja Jaavalla. Oma suku oli lähtökohtana myös historiallisessa romaanitrilogiassa Drottningens chirurg, Kungens komediant ja Syster och bror, jonka Pleijel kirjoitti 2000-luvun alussa. Doften av en man -teoksessa (”Miehen tuoksu”, suomentamaton) hän keskittyy omaan elämäänsä. Romaani on toinen osa omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa, jonka ensimmäinen osa oli kriitikoiden ylistämä Spådomen (2015).

Doften av man keskittyy nimensä mukaisesti miehiin, mutta lähinnä päällisin puolin. Kirjan päähenkilönä on työ- ja aikuiselämään astumaisillaan oleva nuori nainen, jolle mies ei ole itseisarvo vaan väline ja mittapuu. Eletään 1960-luvun alkua, ja nainen on juuri muuttanut Göteborgiin opiskelemaan kirjallisuustiedettä yliopistossa. Uusi elämä on melko yksinäistä, mutta ei koskaan tylsää: hän opiskelee, pohdiskelee, solmii uusia tuttavuuksia ja kirjoittaa kotiväelle kirjeitä. Muistelmien edellisosan keskiössä oli äidin ja isän hajoava avioliitto, joka varjostaa edelleen naisen käsityksiä itsestään ja rakkaudesta. Hänelle kertyy koko joukko rakastumisia ja käytännönläheisempiä lemmenkohtauksia sekä pikkuvanhojen nuorten miesten että leppoisien professorien kanssa, ja hän koettaa pärjätä niissä puutteellisen itsetuntonsa, miellyttämishalunsa ja riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Samalla hän ponnistelee määrätietoisesti edetäkseen miesvaltaisessa yliopistomaailmassa ja myöhemmin Aftonbladet-lehden kulttuuritoimituksen ainoana naisena.

Doften av en man on feministinen kehitysromaani sekä sydämellinen, moniulotteinen ja humoristinen kuvaus siitä, miten nuori nainen pyrkii riittämään itselleen. Samalla se on elävä aikalaisdokumentti aikakaudesta, jolloin naisen kuului vapautua sekä seksuaalisesti että ammatillisesti, vaikka häntä yhä ivattiin, jos hän kuvitteli olevansa miehen veroinen. ”Käyttäydyin niin kuin olisin kokenut olevani samanarvoinen kuin miehet”, Pleijel kirjoittaa nuoresta minästään. Ja hyvä niin, sillä muuten olisimme ehkä jääneet ilman Agneta Pleijelin älykästä, kypsää ja syvästi koskettavaa tuotantoa.