Ann Jäderlund

Djupa kärlek ingen (”Syvä rakkaus ei ketään”, suomentamaton) on tulosta yli 20 vuoden työstä, jossa Jäderlund on tarkastellut rakkautta ja yksinäisyyttä sekä kehon aistillisuutta, nautintoa ja kipua runouden keinoin. Jäderlund on liittänyt yhteen 12 vuosina 1992–2015 kirjoittamaansa runosikermää hienostuneeksi kokonaisuudeksi, joka käsittelee syvälle rakkaudelle ominaista negaatiota – sydämen pohjasta rakastaminen on sitä, ettei rakasta ketään, että on yksin. Tämä on runoutta, joka on haurasta mutta vahvaa, mystistä mutta kutsuvaa, välillä brutaalia mutta aina tavattoman kaunista.

Ann Jäderlund on katseen runoilija, ja tämänkin kokoelman keskiössä on silmä ja näkeminen. Muita keskeisiä teemoja ovat vesi, puut, valo ja värit (varsinkin valkoinen, tuo elämän ja kuoleman väri). Jäderlundin runous kytkeytyy vahvasti fyysiseen maailmaan, jota hän suodattaa ennen kaikkea näköaistin avulla. Myös rakkaus on tässä näkemistä: ”Olet tuntematon / mutta minä / näen sinut.” Monissa runoissa palataan äitiin ja lapseen, tuohon tavallaan väkivaltaiseen ensirakkauteen, joka syntyy hetkenä, jolloin he ”venyttävät” toisiaan katseella. Niin suuri on katseen voima, että se muuttaa kaiken koskettamansa. Näkeminen on koskettamista. Sama koskee luonnollisesti myös kieltä, ihmisen kuudetta aistia.

Ann Jäderlundilla on alusta lähtien ollut omintakeinen tyyli ja muoto varsinkin tekstin visuaalisten ulottuvuuksien osalta. Hän viljelee sekä kursiivia että harvennusta, kenties korostaakseen tekstin tekstuaalisia ominaisuuksia. Lukijan ei pidä unohtaa, että tekstikin on ainetta, joskin aivan omanlaistaan ainetta. Runo on salaperäinen konstruktio, jota ei koskaan voi purkaa kokonaan osiin tai paljastaa. Jäderlund pitää kuitenkin tätä salaperäisyyttä kutsuvana, ikään kuin hän sanoisi: Tässä sanat, tehkää niillä mitä haluatte.

Djupa kärlek ingenin pitkä syntyhistoria näkyy teoksen 12 sikermän muodon ja fokuksen vaihtelusta. Synen-sikermässä kieli on täyteläistä ja kattaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat valkoisen sävyt, jotka on maalattu leveällä pensselillä ja paksuina kerroksina. En Narkissosdikt on rytminen, hypnoottinen ja kehämäinen, Ginstfläckar skuren is taas on niukka ja hienostunut. Monissa nimettömissä sikermissä Jäderlund kirjoittaa hiiviskelevää, herkkää ja surureunuksista luontorunoutta, ja Repulsion Polanskissa sekä Kantele till Stina Aronsonissa hän työstää elokuvallisia ja kirjallisia vaikutteita. Kokoelmalle on kuitenkin yhteistä kustakin runosta väreilevä tavaton voima, joka syntyy alakulon ja elämänilon yhteentörmäyksestä.

Ann Jäderlund debytoi vuonna 1985 fragmentaarisella runokokoelmalla Vimpelstaden, ja sittemmin hän on kerta toisensa jälkeen vakiinnuttanut asemiaan yhtenä Ruotsin omaperäisimmistä elävistä runoilijoista. Kymmenkunnan runokokoelman ja kahden lastenkirjan lisäksi hän on kääntänyt Emily Dickinsonin runoja, joista on julkaistu kiitetty kokoelma Gång på gång är skogarna rosa (2012). Jäderlund tavoitteli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa myös vuonna 2010 runokokoelmallaan Vad hjälper det en människa om hon häller rent vatten över sig i alla sina dagar.