Birgitta Lillpers

Birgitta Lillpers (s. 1958) asuu Taalainmaan Orsassa. Hän on runoilija ja prosaisti, joka julkaisi esikoisteoksensa Stämnoja vuonna 1982. Anteckningar om hö (”Merkintöjä heinästä”, suomentamaton) on Lillpersin 13. runokokoelma. Hän on julkaissut myös kuusi romaania. Birgitta Lillpers on merkittävä ja useita suuria kirjallisuuspalkintoja saanut kirjailija. Vuonna 2008 hän tavoitteli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa runokokoelmalla Nu försvinner vi eller ingår (2007).

Birgitta Lillpersin koko tuotannolle on ominaista selkeys ja musikaalisuus. Tuntuu kuin Taalainmaan hieman laulava murre olisi valettu osaksi tekstiä tavalla, joka vahvistaa sydämellisyyttä ja kauneutta ja tuo tekstiin usein niin kipeästä sisällöstä huolimatta lämpöä. Tällä tavoin kipu ja kauneus korostuvat entisestään.
Birgitta Lillpers asuu maatilalla. Hänen kirjoissaan ovat usein vahvasti läsnä ympäristö – maatalous, kasvit ja eläimet – sekä historia, mutta myös vuori- ja kaivosteollisuuden muovaamat lähitienoot.

Maaseutuympäristön lisäksi hän kuvaa tehdasympäristöjä – varsinkin vanhanaikaisia sekä nais- ja käsityövaltaisia. Ne toimivat paitsi kirjojen kulisseina myös aktiivisina elementteinä musiikin ja kuvataiteen ohella.

Birgitta Lillpers kirjoittaa aina hyvin henkilökohtaista runoutta. Olipa kyse ympäristöistä, työstä, syrjäseuduista tai ihmisen mielenliikkeistä, hän kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin. Tätä kuvastaa kaikki, tekstin kieli ja sävy – kuin käsi, joka varovasti tunnustelee esineitä.

Anteckningar om hö on monimutkainen teos, jossa on useita kerrontatasoja. Teoksen nimi tuo mieleen virren ”En vänlig grönskas rika dräkt”, jossa lauletaan siitä, miten kaikki liha on heinää ja ruoho kuihtuu pian. Se taas viittaa Vanhan testamentin Jesajan kirjansanoihin: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka.”

Runoissa kuvataan tilan töitä, heinänkorjuuta ja ruohon ominaisuuksia, muodonmuutoksen kokeneita vanhoja teollisuuskortteleita Manchesterin Ancoatsissa sekä vaikean sairauden kokemista. Eräässä proosarunossa hän kirjoittaa näin:

”Oikeastaan halusin kertoa tästä: iltapäiväisestä kokemuksesta.
/…/
Osaankohan selittää sen ymmärrettävästi? Se oli suurenmoista ja pelottavaa. Kuin olisi ottanut ison lääkeannoksen. Kuin olisi lähellä jotain pohjatonta tai seinätöntä.

Tätä on yhä useammin, nykyään. Vain lyhyesti, mutta raja ohenee koko ajan. Silloinhan se on tavallaan koko ajan vaarallisempaa. Silloinhan on tavallaan myös niin, että minun pitäisi tulla yhä rohkeammaksi, jotta voisin jatkaa elämääni täällä.”

Runominän ”iltapäiväisen kokemuksen” kaiut ovat kuultavissa koko kirjasta. Henkisyys on Birgitta Lillpersin tuotannossa aina hyvin lähellä arkista asiallisuutta, ja niiden kahden välinen raja on hengenohut. Sellainen on luonteeltaan maailma tai pikemminkin kokemuksemme siitä. Elämän karu todellisuus, kipu ja pelko ovat samalla tavoin hyvin läheistä sukua kauneudelle. Suurenmoinen ja pelottava ovat riippuvaisia toisistaan.