Bruno K. Öijer: Och natten viskade Annabel Lee
vem var jag
ett namn kanske
en väg
ett regn i regnet
ett luftslott
där livet flyttat in
och gråtit ut
som ett barn träffat
av en ond dröm
(suomentamaton runo Ett Regn I Regnet runokokoelmasta Och natten viskade Annabel Lee)
Mitä merkitsee vangita sukupolven sielu paperille? Olla osa ajan ja ympäröivän maailman liikkeitä ja yhtä niiden kanssa, samalla yksityisyydestä ja riippumattomuudesta tinkimättä? Bruno K. Öijerin runoutta voi lukea yhden sukupolven sielunmaisemana ja sydämenlyönteinä, samaan aikaan muuttumattomana, mutta koko ajan murroksessa.
Bruno K. Öijer on syntynyt Linköpingissä 1951, mutta asunut jo pitkään Tukholmassa. Hänen esikoisrunokokoelmansa Sång för Anarkismenjulkaistiin 1973, ja hän on sittemmin julkaissut 11 runokokoelmaa ja yhden romaanin. Lisäksi häneltä on ilmestynyt Koottuja runoja useina vuosina. Hän on myös julkaissut levyn Skugga Kommer (LP 1986, CD 1999). Hänen viimeisimmän runokokoelmansa nimi on Och natten viskade Annabel Lee (2014). Öijerille on myönnetty useita arvostettuja kirjallisuuspalkintoja Ruotsissa, kuten Kalleberger-stipendi (1991), Carl Emil Englund -palkinto (1991), Bellman-palkinto (1999), De Nion suuri palkinto (2002), Erik Lindegren -palkinto (2002), Dobloug-palkinto (2010), Aniara-palkinto (2012) sekä Ferlin-palkinto (2013).
Öijeristä tuli suuri nimi jo nuorena, ja hän löysi yleisönsä nuorista intellektuelleista ja hurmiohenkistä elämäntapaa etsivistä lukijoista pohjaten romantiikkaan, varhaismodernismiin, amerikkalaiseen beat-kulttuuriin ja rockmusiikkiin.
Öijerin ja näiden tyylisuuntien runoilijoiden välillä on vahva sukulaisuuden tunne. Öijer on kuitenkin aina säilyttänyt riippumattomuutensa ja koko ajan entistä suuremmalla painolla laajentanut ja vakiinnuttanut runomaisemaansa, joka rakentuu lapsuudesta, muistoista sekä elämänasenteesta, jonka pohjana on vahva tietoisuus elämän hauraudesta ja haavoittuvuudesta. Runokokoelmassa Och natten viskade Annabel Lee tämä näkyy koskettavana ja vahvana ilmaisuna. Runot ovat muistoja ihmisistä, kuolleista ja näköpiiristä hävinneistä; lapsi nähdään kaksoisroolissa toisaalta haavoittuvana, mutta toisaalta tarkasti näkevänä. Runoissa on tuskaa, valoa, pimeyttä, itsensä etsintää. Pitkässä lopetusrunossa "Alla Var Där" modernistisukupolvien nukkavierut hahmot kulkevat läpi Café Vieux Cimetièren ja Poe kuiskii kerta toisensa perään samaan nimeä Annabel Lee, Annabel Lee. Kokoelma tarjoaa koosteen ja näköalan maisemaan, josta tulee uusi. Runokokoelman unenomaisen yön jälkeen tulee uusi päivä, uusi maailma.
Öijerin kielellinen ilmaisu on aina ollut hyvin vahvaa. Kuvakieli on intensiivistä, aiemmissa kokoelmissa lähes tykittävää, myöhemmissä entistä tiivistetympää painottuen enemmän arkipäivään kantavana tekijänä.
Bruno K. Öijerin teosta lukiessa huomaa, että hän on aina pysynyt uskollisena visiolleen runouden kiihkeydestä, mutta myös onnistumaan kehittämään ja syventämään runouttaan, antanut sen seurata omaa elämänkaartaan, oman sielunsa sekä muiden matkaa aidosti koskettavan runon luomiseksi.