Dánial Hoydal ja Annika Øyrabø

Mikä neuvoksi, kun viivoja on kaikkialla, eikä niistä voi puhua kenenkään kanssa?

Kuvakirja Strikurnar (”Viivat”, suomentamaton) kertoo parhaista kaveruksista, jotka kävelevät koulusta kotiin. Sanoja ei juuri tarvita, sillä he ymmärtävät toisiaan ja tietävät kaiken olevan kunnossa. Poikien yhteenkuuluvuus välittyy selvästi kuvista ja tekstistä. He kulkevat yksissä tuumin suoraan suojatien viivojen yli, mutta jatkossa niistä tulee minäkertojalle iso ongelma: viivoista ja niiden ylittämiseen liittyvästä pelosta. 

Viivakauhu iskee, kun pojan isoisä kuolee ja poika kokee jäävänsä aikuisten surun ulkopuolelle. Aikuisten kyvyttömyys auttaa lasta vaikeassa tilanteessa välittyy kuvituksen kontrasteista. Aikuiset seisovat taustalla tummina varjoina kyynelten keskellä, kun taas poika seisoo etualalla. Hänet on kuvattu kirkkain värein, yksinäisenä, ulkopuolisena ja huolestuneena. Tämän jälkeen poika alkaa nähdä viivoja kaikkialla, ja hänet valtaa yhä vahvemmin ajatus siitä, että hänen on toimittava oikealla tavalla. Viivat, jotka kulkevat ensimmäisellä aukeamalla harmittomina katukivien välissä, muuttuvat kirjan puolivälissä synkästä ja pelottavasta kansikuvasta tutuksi hirviöksi. Nyt poika on kuvattu takaapäin, ja hän on joutumassa suuren viivahirviön kynsiin ja hampaisiin. 

Poika kertoo itse siitä, miten vaikeaa pakkoajatuksia on sanallistaa. Hän tietää niiden olevan suhteettoman suuria, mutta ei kykene muuttamaan toimintatapojaan. Poika on yksin viivojen kanssa, eikä hänen ystävänsä enää ymmärrä häntä. Poika joutuu kokemaan, miltä tuntuu, kun ystävä ei jaksa enää kulkea seurana. Hän ymmärtää hyvin syyn, mutta ei kykene tekemään asialle mitään. Viivat ovat ottaneet vallan. Poika on vakuuttunut siitä, ettei äitikään ymmärtäisi hänen ajatuksiaan, joten hän ei kerro niistä myöskään tälle. Mutta vaikka äiti ei tiedä, mikä pojalla on hätänä, hän ymmärtää tilanteen vaativan huoltajan puuttumista. Äiti ja poika syövät vohveleita, menevät retkelle ja käyvät kalassa ja ravustamassa, jolloin poika unohtaa koko viivat. Ihmiskontaktit ja sosiaalinen kanssakäyminen antavat pojalle hallintastrategioita, joiden avulla hän kykenee unohtaa kaikkialla piilevät viivat.

Vastaanottaja on kirjoitettu lähes ulos tekstistä täsmällisen ja konkreettisen kielenkäytön ansiosta. Juuri se onnistuu kuitenkin saamaan lukijan mukaan ja tekee Strikurnarista ajattoman ja yleisinhimillisen kirjan, joka kertoo tarpeesta selviytyä elämään kuuluvista vaikeuksista. Kirja käsittelee vakavaa aihetta vähättelemättä ja osoittaa, että vaikeissa ja toivottomissakin tilanteissa on toivoa ja ratkaisuja. Viivat olivat läsnä kirjan alussa, ja ne ovat läsnä yhä. Tätä ilmentävät kauniisti esilehdet, jotka ovat kirjan alussa ja lopussa muuten yhtä harmahtavia, tummia ja viivoitettuja, mutta lopussa tummien viivojen välistä kasvaa kauniita kirkkaita kukkia. 

Dánial Hoydal on färsaarelainen kirjailija. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineinaan retoriikka ja informaatiotutkimus. Dánialin esikoisteos oli vuonna 2002 ilmestynyt kuvakirja Í geyma, jonka kuvitti Hanni Bjartalíð. Annika Øyrabø on färsaarelais-tanskalainen muotoilija ja kuvittaja. Hän on opiskellut Danish Design Schoolissa ja Hampurin Hochschule für Angewandte Wissenschaften -korkeakoulussa. 

Dánial ja Annika ovat julkaisseet Strikurnarin lisäksi yhdessä myös kirjan Abbi og eg og abbi (2021), joka oli Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon ehdokkaana vuonna 2022 ja sai Länsi-Pohjolan neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon samana vuonna. Se on ilmestynyt myös tanskaksi nimellä Bedste og mig og bedste (2022).