Emma Adbåge

Emma Adbågen Naturen-kirjassa (”Luonto”, suomentamaton) seurataan pikkukylän ihmisiä, joille luonto muuttuu rakkauden kohteesta turhautumisen aiheuttajaksi. Luonto kieltäytyy toimimasta niin kuin ihmiset haluavat, vaikka he kuinka kasvattaisivat samettikukkia, asvaltoisivat teitä, sahaisivat suuren lehmuksen polttopuiksi ja grillaisivat niillä lankkupihviä.

Adbåge osoittaa hallitsevansa kirjallisista taidemuodoista sen kaikkein vaikeimman: satiirin, jonka tehokas tunnistettavuus ja osuva ajoitus saavat naurun juuttumaan kurkkuun. Samalla Adbåge pitää lapsilukijaa koko ajan kädestä ja osoittaa, että lapsi voi nauraa makeasti nimenomaan aikuisten turhamaisuudelle ja haluttomuudelle sopeutua luontoon.

Kutakin vuodenaikaa luonnehditaan virkkeillä, joita moni meistä on lausahtanut: miten me rakastammekaan syksyä ja kaunista ruskaa, talvea ja pulkkailun iloa, kevättä raikkaine tuoksuineen ja kesää aurinkoisine uintiretkineen. Mutta mitä tapahtuu, kun lehdet muuttuvat ruskeiksi, lunta tulee liikaa tai kun puutarhatyöt tuottavat tuskaa ja aurinko porottaa liikaa?

Emma Adbågen kuvitukset ovat täydellisiä toisintoja ihmisen turhamaisista yrityksistä kesyttää luontoa.  Luonto taas on värikylläinen ja toteutettu vahvoin ja suurin laveerauksin. Se on joka aukeaman keskiössä, aina läsnä mutta aina muutoksessa. Me ihmiset saamme tyytyä siihen, että meidät kuvataan ylhäältä käsin pienin ja hennoin lyijykynäviivoin. Adbåge hyödyntää perspektiiviä kuvatessaan järjenvastaista toimintaamme. Kirjan alussa vallitsee vielä jonkinlainen harmonia, mutta se vääristyy aukeama aukeamalta yhä enemmän. Myös aikuisten mittasuhteet ovat täysin venähtäneitä, ja he kiemurtelevat pitkin aukeamia yhtenä kaoottisena vilinänä. Lapset taas on kuvattu todenmukaisemmin, ja he koettavat pysyä mukana parhaansa mukaan. Kun järjestys on lopulta palautettu ja luonto on sanonut sanansa, myös perspektiivit korjaantuvat. 

Adbågen kirjaa voidaan lukea paitsi satiirina myös kirjana ilmastokriisistä ja siitä, miten inhimillinen tekijä on mitä suurimmassa määrin myötävaikuttamassa siihen. Tämä tapahtuu kuitenkin ilman pamfletteja. Niiden sijasta kirjailija pitelee vääristävää peiliä, josta ihminen voi nähdä oman naurettavan pienuutensa luonnonvoimien edessä.