Eva Rún Snorradóttir
”Materiaalinani ovat vanhemmat naiset”, tunnustaa Eldri konur -romaanin minäkertojana toimiva nimetön nainen heti ensimmäisellä sivulla: ”se, mikä tekee minusta kokonaisen, täyttää minut voimalla ja elämällä, saa minut karistamaan pidättyväisyyden ja pakonomaisen kaipuun, ruoskimaan ja lyömään, saa minut syöksymään kadotukseen”.
Kaikissa seuraavissa luvuissa kuvataan yhtä tai useampaa naista ja kertojan suhdetta itse kuhunkin. He ovat kollegoita ja tuttavia, valmentajia ja rakastajia, ja naisen suhde heihin perustuu poikkeuksetta hellittämättömään kaipuuseen, jota hän tuntee vanhempia naisia kohtaan. Kaipuun todellinen kohde lienee silti monimutkaisempi kuin kirjan nimi viestittää.
Tarinan edetessä lukijalle piirtyy kuva kertojanaisen elämästä viisivuotiaasta aina nelikymppiseksi. Tarinan keskiössä ovat useimmiten naiset, jotka valtaavat hänen ajatuksensa elämän eri vaiheissa. Niin sanotun tavallisen elämän perustekijät vilahtavat vain taustalla: kestävät ihmissuhteet, lasten syntymät ja jopa varsin kunnianhimoinen ura. Teksti fokalisoituu toisin sanoen kertojanaisen pakkoajatusten kautta ja pervouttaa samalla naisten elämäntarinoiden perinteisiä kerrontanormeja.
Rivien välistä on helppo lukea kertojan ongelmien johtuvan siitä, että yhteys vanhempiin oli ollut lapsuudessa puutteellinen. Kaikki, mikä liittyy äitisuhteeseen, on tarinassa ilmeinen aukko. Nainen oli kasvanut tätinsä kanssa, joka oli lastensuojeluviranomaisten tarkassa valvonnassa, käytti paljon alkoholia ja oli ajoittain vankilassa. Silti hän ei ollut ”ihan yhtä kamala kuin tytön äiti”, kuten aikuiset lapselle kertovat.
Tarinan siirtyessä kohti nykyhetkeä käy selväksi, että tunnetyöskentely tai aito halu pärjätä ei aina riitä. Kun kertoja on lopulta alkanut ymmärtää ongelmiaan ja tiedostaa, mitä käyttäytymismalleja hänen on vältettävä pysyäkseen järjissään, elämässä eksyminen jatkuu silti vielä pitkään. Hän on tottunut hylkäämiseen, syyllisyyteen ja häpeään, ja hakeutuu vaikeimpina hetkinä niitä kohti.
Tämä ristiriita välittyy vieläpä paradoksaalisen kepeästi siitä, miten kirja kuvaa kertojaminän kuoppaista elämänkulkua. Lopuksi lukija alkaa aavistaa, että nokkelaan tekstiin ei ole luottaminen. Pitäisikö kertojaminän itseironinen satiiri tulkita keinoksi lähentyä lukijoita vai keinoksi, jolla heidät pyritään pitämään turvallisen välimatkan päässä? Vaikka tarina ilmentää selvää halukkuutta itsensä kanssa työskentelyyn, moni seikka viittaa siihen, että kertoja käyttää myös ”itsensä työstämisen välineitä” ylläpitääkseen ongelmiaan.
Eldri konur (”Vanhemmat naiset”, suomentamaton) on tarina marginaalielämästä. Päähenkilön syrjäytyminen ei kuitenkaan johdu hänen homoseksuaalisuudestaan tai sosiaaliluokastaan, vaikka molemmat vaikuttavat siihen jossain määrin. Pääsyynä on hänen kantamansa häpeä, joka tekee läheisyydestä ja terveistä tunnesiteistä mahdottomia. Hänen liki olematon itsekunnioituksensa haastaa tarinan luotettavuuden ja korostaa kuilua, joka vallitsee itselle kerrottavan ja muille ihmisille ilmiselvän tarinan välillä. Lopputuloksena on huimaava tutkielma siitä, miten nöyryytys ja arvokkuus toimivat ihmismielen vastakkaisina voimina.
Eva Rún Snorradóttir (s. 1982) on kirjailija, runoilija ja esittävä taiteilija. Kymmenen viime vuoden aikana hän on saanut tunnustusta kokeellisista teoksistaan, jotka käsittelevät yleensä vanhoja haavoja ja sitä, miten ihmiset selviytyvät vaikeista kokemuksista. Hänen tuotantonsa punaisena lankana on queer-näkökulma laajasti ymmärrettynä, ja kontekstina ovat usein vaikeudet elää ”normaaliuden syvässä meressä”, kuten asia ilmaistaan eräässä hänen kirjassaan. Eva Rún Snorradóttirin ensimmäinen runokokoelma ilmestyi vuonna 2013, ja sen jälkeen hän on kirjoittanut kaksi muuta runokirjaa ja kolme proosateosta. Lisäksi hän tehnyt käsikirjoituksia ja ohjauksia näyttämölle ja radioon.