Helle Helle: Hvis det er

Helle Helle on vuodesta 1993 lähtien ihastuttanut lukijoitaan romaaneilla ja novelleilla, joissa sanoja säästäen loihditaan hienostuneita muotokuvia värittömistä ihmisistä. Helle Hellen henkilöhahmot ja kertojat ovat vähäpuheisia, mutta jokainen lause on kirkas. Hänellä on omanlaisensa tarkan humoristinen näkökulma henkilöihin ja heidän näennäisen mitättömiin elämiinsä sekä erittäin tarkka korva, joka poimii heidän harvat sanansa.

Hvis det er (Jos se on, suomentamaton) on kehyskertomus, ja kehys on dramaattisempi kuin mihin Hellen lukijat ovat tottuneet. Heti ensimmäisellä sivulla lukija löytää itsensä jyllantilaisesta metsästä, johon minäkertoja on eksynyt: "Sanon heti kättelyssä, että olen neuvoton. Olen eksynyt suureen metsään. Metsät eivät ole minun juttuni, en ole mikään luonnonlapsi. Niinhän ne minulle sanoivat toissapäivänä kahvitunnilla. Vaan täällä sitä ollaan Jyllannin jylhässä kuusikossa niin sanotut juoksukengät jalassa."

Jo tämä "niin sanottu" saa huomion kiinnittymään kieleen ja tuo hieman etäisyyttä, joka samalla lähentää lukijaa mitä tavallisimpiin sanoihin ja saa naurahtamaan ja höristämään korvia. Myös minäkertojan omasta kielestä tehdään hienovaraisesti huomion kohde: "Ei saa sanoa niin usein ei", kertoja toteaa ristiriitaisesti monen monituisen "ein" jälkeen. ”Ei mitään muttia”, kertoja puuskahtaa aloitettuaan lauseen kolme kertaa mutta-sanalla.

Tällä tavoin Hellen proosa luo samanlaisen suhteen sekä sanoihin että henkilöhahmoihin: ne ovat koomisen rakastettavia, ja lukija huvittuu ja liikuttuu niiden kömpelyydestä, riittämättömyydestä ja merkityksellisestä merkityksettömyydestä.

Kertoja ei ole joutunut eksyksiin yksin, vaan heti ensimmäisellä sivulla metsäpolulla tulee vastaan purkkaa jauhava nainen tuulipuku vyötäisillä ja panta päässä. Naiset lyöttäytyvät yhteen, ja pian tilanne eskaloituu: tulee kirveleviä vesirakkuloita, pilkkopimeää ja jäätävän kylmä, kännykässä ei ole kenttää, pöllö kirkuu, ja ambulanssi ulvoo etäisyydessä. Uupuneina ja kolhuja kokeneena naiset ryömivät hylättyjen peittojen alle suojaan, ja loppu on tuttua jo Boccaccion Decameronesta: poikkeustilanteessa joku alkaa kertoa tarinaa. Se on kuitenkin epäselvää, kuka tämä "joku" on. Kirja liukuu hienovaraisesti ja huomaamatta minäkertojan ja naisen välisestä dialogista kertomukseen, joka kuvaa naisen menneisyyttä kolmannessa persoonassa. Tämä voidaan tulkita eräänlaiseksi epäsuoraksi puheeksi, jonka nainen kohdistaa kohtalotoverilleen, kun he makaavat pimeässä ja kylmässä metsässä yrittäen pysyä lämpiminä.

Vaikka kehyskertomuksen puitteet ovat niin dramaattiset, siitä itsestään on draama kaukana: Nainen asuu nuoruusvuosinaan kommuunissa ja muuttaa sieltä potien täyttymätöntä rakkautta kämppis Christianiin. Useiden sinkkuvuosien jälkeen nainen kohtaa Christianin torilla Hampurissa, ja niin hän puhkeaa kukkaan Christianin tyttöystävänä, osaavana myyjänä tämän vanhempien huonekaluliikkeessä sekä Christianin pojan bonusäitinä. Tällä hetkellä nainen työskentelee vanhan ystävänsä Torbenin vaatekaupassa, joka sijaitsee pienen jyllantilaisen maaseutukaupungin pääkadulla. Siinä kaikki. Mutta, mutta. Kertojana ei sentään ole kuka tahansa, vaan Helle Helle. 

Helle kiinnittää huomiota varsinkin vinksahtaneisiin yksityiskohtiin ja onnistuu näin loihtimaan esiin ikimuistoisia tunnelmia tästä näennäisen mitättömästä elämästä. Esimerkkeinä voidaan mainita likaiset aamiaisastiat, joiden nainen antaa kasaantua pöytälaatikkoon ensimmäisessä työpaikassaan (kelvottomana) konttorineitinä. Kommuuni, jossa kikatetaan hervottomasti tylsän päivätyön vastapainoksi. Kylpyhuoneen lattian keltaiset ja ruskeat mosaiikkikivet, jääkaapin oveen jämähtänyt jogurtti sekä känninen mies, joka tempaisee kesken juhlien pesualtaan syliinsä pestäkseen jalkansa. Tai epäonnistunut yritys maalata valkoiseksi Svenstrupin-asunnon kirsikkaviiluinen seinäverhoilu ("Hänellä ei ole hajuakaan, miksi hän on Svenstrupissa"). Tai rakkauden onni Christianin ja poikapuoli Bullerin kanssa ja sen kiteytyminen banaaliin lauantaipäivälliseen: ”Illalla he söivät häränpihviä ja perunoita. Hän viivytti pitkään jokaista punaviinikulausta – viini oli niin tummaa ja täyteläistä." Tai rakkauden takaisinveto: ”Hän sai Christianilta joululahjaksi kelloradion.” Se, miten huomaamatta rakkauden huuma vaihtuu etäisyyteen ja ärtymykseen.

 Minäkertojan sukupuolesta ei ole aluksi varmuutta, ja se suotakoon. Kehyskertomuksen ja sisäkkäiskertomuksen loppu jää auki, ja se niille suotakoon. Kirjailija on kuollut, tukehtunut hiusneulaan (tai näin eräs lapsi ainakin sanoo lopuksi), ja se hänelle suotakoon. Nainen on 38-vuotias, kirjassa on 38 lukua, ja luvussa 31 esiintyy kirjan nimi, jota kannattaa maiskutella: "Voit lainata pantaani, jos se on."

Helle Helleä lukiessa saattaa tehdä mieli sukeltaa hänen proosaansa ja jäädä sinne, tarkastella ihmisiä tällä tavoin, kuunnella heidän vähäsanaista puhettaan yhtä tarkkaavaisesti sekä jakaa heidän vinksahtaneet muistonsa, jotka liittyvät näennäisen mitättömiin yksityiskohtiin. Tämä on niukkasanaista ja syvävaikutteista proosaa.