Ingeborg Arvola

Aina silloin tällöin kriitikot ja yleisö ovat yksimielisiä, ja Kniven i ilden (”Veitsi tulessa”, suomentamaton) on yksi vuoden suurista menestystarinoista. Arvolan romaania on helppo luonnehtia sanoilla satumainen, suurenmoinen ja maaginen, sillä lukija tempaistaan osaksi melkoista tarinaa. Suuren draaman takaa kantaa kuitenkin Arvolan luoma kertojanääni, joka yllättää, vangitsee ja haastaa. Kahden lapsen yksinhuoltaja Brita Caisa lähtee suksilla Suomesta Norjaan vuonna 1859. Arvola laajentaa tämän Norjan rannikolle suuntautuvan matkan eeppiseksi rakkaustarinaksi, mutta pitää samalla kiinni Brita Caisan erityispiirteistä: uskosta yliluonnolliseen ja kyvystä hoitaa sairaita. Tältä osin kirja muistuttaa Mikael Niemen Karhun keittoa (suom. Jaana Nikula ja Juhani Lindholm), koska se ottaa lähituntumaa perinteisiin ja suhtautuu tietoon avarakatseisesti. Romaania vahvistaa myös tapa, jolla se säilyttää koko ajan katseen Brita Caisassa ja keskittyy siten niihin, jotka usein unohdetaan Norjan historiankirjoituksessa. Arvola antaa Kniven i ilden -kirjassa äänen niille, jotka joutuivat seisomaan selkä suorana kirkossa haureustuomion jälkeen, jotka elivät paimentolaisina ja joutuivat sopeutumaan kansallisiin lakeihin ja sääntöihin tai jotka jäivät kotiin ja joutuivat tekemään kaiken valmiiksi siksi, kun väki tuli takaisin kalasta. Tämä näkökulma ei ainoastaan tee kirjasta ainutlaatuista, vaan se on myös hyvin ajankohtainen nyt, kun saamelaisesta kulttuurista ja historiasta on kiinnostuttu uudelleen.

Arvola ansaitsee tunnustusta myös siitä, miten hän on sommitellut teoksensa. Kyseessä on romaani, joka viihdyttää kadottamatta kirjallista laatuaan. Dramaturgian hyvin hallitseva Arvola osoittaa, että myös dramaattiset tarinat vaativat hyvän kertojanäänen. Hän kirjoittaa Brita Caisan lihaksi kuvaamalla ihmeellisiä ja yliluonnollisia havaintoja sekä ihmisen itsepäisyyttä. Näin syntyy erilainen näkökulma erääseen Norjan kolkkaan ja maailmaan, josta luulimme jo tietävämme lähes kaiken.