Jalvvi Niillas Holmberg
Romaanin päähenkilö Elle Hallala eli taiteilija Halla Helle on yksi Suomen hehkutetuimmista ITE-taiteilijoista. Hän kuitenkin kadottaa elinvoimansa, luopuu taiteilijaelämästä ja palaa toipumaan kotikaupunkiinsa Utsjoelle. Teini-iässä Elle oli erinäisistä syistä alkanut etääntyä poronhoidosta, kieltäytynyt suremasta rakasta isäänsä ja katkaissut yhteyden äitiinsä. Nyt hänen lukuisat käsittelemättömät surunsa ovat toipumisen tiellä. Kirjailija tutkii traumatisoituneen ihmisen kärsimystä ja elämänpolkua sekä sitä, miten tämä voi lopulta päästä ikeensä alta ja tervehtyä.
Elle ehtii juuri ja juuri isoäitinsä hautajaisiin ja järkyttää sukulaisiaan piirtämällä mummolle piipun suuhun muistotilaisuuden käsiohjelmaan. – Äiti ei eläessään polttanut, täti huomauttaa. Tilannetta ei helpota se, että Elle huutaa hautausmaalla haudan olevan ihan liian pieni. Hautajaisten jälkeen hän vetäytyy koirien kanssa isoukkinsa mökille Valkkojärvelle. Romaanin erikoinen nimi Goatnelle viittaa mahdollisesti siihen, että Elle on goadni, uupunut ihminen, joka piiloutuu. Romaanin nimiölehden jälkeen seuraa lainaus kirjailija Kirste Palttolta: ”Kuusivuotiaana minulle alkoi ylimääräinen pää” (novellista ”Tohodet kvinne”), mikä sekin viittaa siihen, että Elle kamppailee henkisesti.
Ellen henkinen dekolonisaatio kytkeytyy luontoon ja henkisyyteen, eli niihin saamelaiselämän osa-alueisiin, joista kolonialismi on etäännyttänyt saamelaisia eniten. Perimätiedon elvyttämisellä on kuitenkin parantava voima sekä yksilöille että koko saamelaiskansalle. Niinpä Elle oppii Samuli-sedän opastuksella kalastamaan kulkutusverkolla, tervaamaan veneen, paikkaamaan verkkoja ja harjoittamaan lohensoutua. Kyse ei ole vain siitä, että hän oppii nämä asiat, vaan taidot, myytit ja henkisyys tulisi välittää myöhemmille sukupolville. Jopa Elle, joka on melkeinpä ihmisarka, menee lopulta ystäviensä kanssa tapaamisiin, joissa aktivistit kertovat, joikaavat ja puhuvat lapsille ja nuorille perimätiedosta, dekolonisaatiosta ja siitä, miten maapallon kanssa tulisi olla vuorovaikutuksessa.
Paikallisyhteisössä syntyy ristiriitoja, jotka johtuvat erityisesti saamelaisten ja muun yhteiskunnan erilaisista arvoista sekä tavoista hyödyntää ja kunnioittaa luontoa. Kapitalistiset voimat ovat ahneutensa tyydyttämiseksi ottaneet tähtäimiinsä Norjan puolella sijaitsevan pyhän Rastigaisa-tunturin, eikä nuorten luonteeseen kuulu ”vähätellä vakavia asioita”. Elle pukeutuu kuulemistilaisuutta varten mahtavaan ládjogahpiriin (perinteinen naisten sarvilakki). – Kun stylistit aikoinaan keksivät sarvilakin, he eivät ottaneet huomioon, että se päässä pitäisi pystyä istumaan autossa, Elle sanoo. Häneltä pääsee usein nasevia toteamuksia ja lausahduksia, jotka tuovat eri tilanteisiin koomista väriä.
Kirjailija valottaa myös ihmissuhteita maaseutuyhteisössä, jossa saamelaiset ovat enemmistönä ja suomalaiset vähemmistönä ja jossa saamelaiset toteuttavat omaa etnisyyttään monin tavoin. Tähän liittyy myös Ellen ja suomalaisen Samun rakkaussuhde, joka toistuvasti kytee ja hiipuu. Samu on silti Ellen paras tukija. Teksti sisältää parin filosofisia pohdintoja, jotka perustuvat usein Ellen uniin. Hän kirjoittaa unipäiväkirjaa oppiakseen tuntemaan itsensä paremmin, mutta siinäkin on ongelmansa: ”Samu vain seisoo. Oliko sittenkin virhe antaa hänen lukea unista? Mitä minä oikein jauhan? Nyt tuntuu melkein siltä kuin olisin tarkkaillun kohteena. En todellakaan kaipaa enää tällaista epäilyä ja ambivalenssia, vastahan olen päässyt eroon mokomasta.”
Teksti on kaunokirjallisesti korkeatasoista. Kertojana on Elle, joka kuvaa toimintaa omasta näkökulmastaan. Tieto suodattuu niin, että tarina ei paljastu lukijalle kovin helposti. Jokainen luku alkaa lisäksi runolla, joka toimii kurkistuksena Ellen uniin ja alitajuntaan. Kerronta kytkeytyy vahvasti saamelaisten maailmankuvaan ja kerrontaperinteeseen, mutta se kuvaa saamelaisten nyky-yhteiskunnassa kohtaamien haasteiden lisäksi myös yleisinhimillisiä ominaisuuksia, kuten tarvetta kuulua joukkoon ja saada tunnustusta.
Vaikka tarina on realistinen, se heijastaa silti saamelaisten hengellisyyttä ja myyttisiä elementtejä. Runot ja myyttiset elementit haastavat läntisen maailman rationaalisen todellisuuskäsityksen, ja ne myös hidastavat lukemista ja kannustavat lukijaa täydentämään tarinaa.
Kielellisesti ja kulttuurisesti romaania voidaan pitää aarrearkkuna, joka toimii parantavana voimana. Kirjailijan tarkka ja verevä kieli, jolla hän kuvaa duodjiin (saamenkäsityö) liittyviä työvaiheita ja lohenkalastusta, rohkaisee meitä omaksumaan uudelleen tietoja ja taitoja, jotka kolonisaatio on osittain tai kokonaan syrjäyttänyt. Romaanin pääviestinä on usko saamelaisten tulevaisuuteen sekä ratkaisu, jonka Ellen tarina tarjoaa saamen kielen ja kulttuurin vahvistamiseen ja elvyttämiseen.
Jalvvi Niillas tai Niillas Holmberg (s. 1990) kasvoi Utsjoella. Hän on muusikko, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. ”Minulla ei ole akateemista taustaa, enkä ole kielentutkija”, Jalvvi Niillas kirjoittaa itsestään kirjassa Siiddaid Sápmi (DAT 2023). Hän oli saamelaisen kielialueen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi myös vuosina 2015 ja 2020.