Jon Fosse: Trilogien: Andvake. Olavs draumar. Kveldsvævd

Vuonna 1959 syntynyt Jon Fosse tunnetaan maailmalla näytelmäkirjailijana ja hänen näytelmistään on tehty yli tuhat erilaista sovitusta Euroopan, Aasian ja USA:n näyttämöille. Fossen romaanituotantoa pidetään hänen kotimaassaan Norjassa kuitenkin vähintään yhtä merkittävänä. Fossen pääteokset ovat Morgon og Kveld, joka oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana vuonna 2001 ja Det er Ales (2004).

Ehdolla oleva trilogia kokoaa yhteen kolme kertomusta nuoresta parista, Aslesta ja Alidasta. Ensimmäisessä osassa Andvake pari on matkalla läpi historianhämyisen Bjørgvinin löytääkseen katon päänsä päälle, jotta Alida voisi synnyttää heidän lapsensa. Aika ei ole yksiselitteinen: Välillä tunnutaan olevan 1800-luvulla, välillä Bjørgvinin kaduilla eletään keskiajan tapojen ja perinteiden mukaisesti. Onnettomuus – vaiko rikos? – muuttaa historian kulun. Kuitenkin vasta trilogian toisessa osassa (Olavs draumar) selviää täysin, mitä seurauksia siitä koituu nuorelleparille ja heidän vastasyntyneelle pojalleen. Trilogian viimeisessä osassa Kveldsvævd tavataan taas Alida, joka yrittää luoda itselleen uutta elämää, ja vasta heidän jälkeläistensä kautta selviää tarkemmin, mitä tapahtui Alidalle, Aslelle ja lapselle.

Nämä kolme osaa ovat yhteensä tuskin kolmesataa sivua. Kuitenkin ne tiiviiden väläysten kautta kertovat tarinan, joka kurottaa yli sukupolvien ja vuosisatojen. Jon Fossen teoksia luonnehditaan usein repetitiivisiksi ja viipyileviksi, mutta kuten hänen muutkin teoksensa, myös nämä lyhyet tarinat sisältävät suuren määrän rajuja käänteitä: on kuolemaa ja murhaa, lapset ja aikuiset menettävät toisensa, viranomaiset sortuvat julmuuksiin, mutta samoin käy myös lähisuhteissa. Päähenkilöitä saatetaan sortaa, mutta he päätyvät myös itse sortamaan, kun paine perustarpeiden tyydyttämiseksi on riittävän kova.

Kolmesta osasta hahmottuu eheä tarina. Ensimmäisen osan rikos, romaanin sekoitus dekkaria ja evankeliumijäljitelmää näyttäytyy aivan erilaisena viimeisen osan valossa. Rikos kohoaa samanaikaisesti ilmestyskerronnan korkeuksiin ja laskeutuu täysin tähän todellisuuteen.

Kaikkea Fossen tuotantoa luonnehtii erityislaatuinen yhdistelmä yksinkertaisuutta ja monimutkaisuutta. Tämä tulee esiin etenkin Fosselle ominaisessa toistojen käytössä, joka usein otetaan esiin. Se, että henkilöt toistavat samoja mantroja eri tilanteissa, voidaan tulkita havainnollistavan, miten pieni määrä sanoja riittää ilmaisuun, miten rajattu ilmaisu ihmisellä on käytössään tai merkkinä siitä, miten historia toistaa itseään. Jos toistoa tarkastellaan lähemmin, huomataan, että lauseita käytetään joka kerta hieman eri lailla ja että ne saavat uuden vivahteen kaiken tapahtuneen valossa. Näin toisto luo monisäikeisen pelin, jossa merkitykset kietoutuvat ikuisten totuuksien yksinkertaisen toiston verkkoon.

Teoksessa on paljon kirjallisia ja kulttuurihistoriallisia viittauksia. Andvake vie ajatukset evankeliumin vanhempiin, jotka tarvitsevat katon päänsä päälle itselleen ja lapselleen. Olavs draumar muistuttaa suoraan kristillistä ilmestyskerrontaa ja erityisesti norjalaisille tuttua keskiaikaista Draumkvedet-balladia. Kveldsvævd-teoksessa tarina tuodaan päätökseensä hienovaraisin viittauksin kristilliseen mystiikkaan.

Paljon jää hämärän peittoon. Tarinan loppu näyttää esimerkiksi tuovan tarinan lähelle nykyaikaa ja sisältävän yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämänpolkuun. Tarkempi yksityiskohtien tarkastelu kaataa tulkinnan teoksesta perhesaagana; kronologia ja sukupolvet eivät muodosta historiallis-omaelämänkerrallista kokonaisuutta, vaan trilogian näkyvimmäksi teemaksi nousee suggestiivinen menneisyyden esiin manaaminen tarinoiden ja kohtaloiden kerrostumina sekä piilevien ja selkeiden yhteyksien vaihteluna. Trilogia kosiskelee välillä melodraamaa, välillä gnostisismia. Tämä on tunnusomaista Fossen tuotannolle, joka yhdistää traditionalismia ja uutta muotokieltä – molemmat suuntaukset kiteytyvät niin teoksessa kuin Fossen koko tuotannossakin toistuvaan hahmoon: pelimanniin.

Trilogia on parhaimmillaan, kun se dynaamisella tavalla onnistuu pitämään keskeiset kategoriansa– taide, uskonto, perhe ja historia – avoimena ja liikkeessä. Kolmen yksittäisen tarinan – joissa on selkeitä yhtymäkohtia Fossen aiempiin teoksiin – summa on suurempi kuin sen yksittäiset osat. Hienostuneella muotokielellään ja kokeilevalla suhtautumisellaan historiaan trilogia muodostaa kokonaisuutena yhden Norjan nykykirjallisuuden helmistä.