Lars Amund Vaage

Lars Amund Vaagella on takanaan pitkä ja monipuolinen kirjailijanura: vuonna 1979 ilmestyneen esikoisteoksensa jälkeen hän on kirjoittanut novelleja, runoja, lastenkirjoja, esseistiikkaa ja romaaneja. Det uferdige huset -kirjaa (”Keskeneräinen talo”, suomentamaton) lukiessa tuntuu kuin Vaage olisi päättänyt valaa yhteen monia taitojaan ja kokemuksiaan – sekä kirjallisuudesta että elämästä. Tästä näkökulmasta Det uferdige huset vaikuttaa lähes ylevöittävältä käänteeltä Vaagen tuotannossa. "Ylevöittävältä”, koska teos on yksi Vaagen hienoimmista julkaisuista, ja ”käänteeltä”, koska romaanista versoo kerrassaan verraton teos, jossa on tälläkin kertaa selvästi mukana kirjailijalle niin tunnusomainen tarkkanäköisyys ja monia Vaagen tuttuja perusaiheita.

Uusi romaani vie Lars Amund Vaagen tuotantoa askelkaupalla eteenpäin. Toisaalta hän tuottaa aiemmista romaaneistaan tuttua selkeää, syvällistä ja persoonallista tekstiä. Toisaalta taas Det uferdige huset on laajapohjainen kertomus, jossa kirjailija yhdistelee ja vaihtelee useita kirjallisuuden perinteisiä muoto- ja rakenne-elementtejä. Vaage sekä vihjaa eri genrejen keino- ja muotokirjoon että hyödyntää sitä avoimesti. Yhtymäkohtia on esimerkiksi entisten aikojen kehityskertomuksiin, kasvutarinoihin, maaseutukuvauksiin ja taiteilijamuotokuviin, joista kirjailija selvästi on hyvin tietoinen. Samalla Vaage on kokenut kirjailija, joka osaa väistellä pastissin tarjoamia oikukkaita mahdollisuuksia. Ennen kaikkea Vaage on tutkiva ja tiedonhaluinen romaanikirjailija, joka karistaa nostalgian ja imelyyden helppohintaiset houkutukset silloinkin, kun hän tarttuu esimerkiksi selkeisiin historiallisen romaanin elementteihin.

Det uferdige huset on rikas ja pohdiskeleva proosateos, jonka läpi kulkee esseistinen lanka – niin punainen, että tässä voidaan puhua jopa romaanin ja taiteen poetiikasta.

”Kaikki muuttuvat, myös kuolleet”, tuumii päähenkilö Gabriel kirjan eräässä kohdassa, ja ehkä juuri tämä on Lars Amund Vaagen romaanin kantava ajatus. Vaagen taidonnäytteenä on se, että hän kykenee yhdistämään eettisen itsetutkiskelun ja esteettisen pohdinnan samaan romaaniin, joka aaltoilee kohti yllättäviä tunnustuksia.