Linn Ullmann

Kuusi vuotta erinomaisen Rauhattomat -romaanin (2015, suom. Katriina Huttunen) jälkeen Linn Ullmann julkaisee toisen yhtä vaikuttavan teoksen: Jente, 1983:n (”Tyttö, 1983”, suomentamaton). Tälläkin kertaa Linn Ullmann on kirjoittanut kertomuksen, joka on inhimillisessä hellyydessään sydäntä raastava ja kaunis. Ullmannin voidaan nyt sanoa olevan kiistatta merkittävä kirjailija. Hän kulkee omaa tietään eräänlaisen emotionaalisen rehellisyyden kuvaajana. Toisin kuin valtaosa viime vuosina autofiktioksi määritellyistä kirjoista, Ullmannin teokset nojaavat kirjallisuuden perinteisempään tarkoitukseen: itsensä tutkiskeluun tavalla, joka on tuttua muiden muassa Janet Framen, Kenzaburō Ōen, Iris Murdochin ja Patrizia Cavallin tuotannosta.

Linn Ullmann on vilpitön ja selkeä suhteessaan omaelämäkerrallisuuteen: hän hyödyntää henkilökohtaista ainesta runoilijana ja kirjailijana sekä karttaa visusti ja järkevästi sensaatiohakuisuutta myös kirjoittaessaan ainutlaatuisista, huomiota herättävistä ja kiusallisista tapahtumista. Toisin sanoen Ullmann onnistuu nivomaan yhteen eletyn ja sepitteen tavalla, joka saa teoksen, romaanin vilpittömyyden ja kompleksisuuden, tuntumaan suurelta kirjallisuudelta pikemmin kuin henkilökohtaiselta tilitykseltä tai valitukselta.

Jente, 1983:ssa tekee vaikutuksen muun muassa se, että Linn Ullmann onnistuu niin erinomaisella tavalla tekemään jälleen uuden aluevaltauksen. Teos on nimittäin selvästi eri paria kuin loistelias Rauhattomat. On vapauttavaa nähdä, että Ullmann ei tyydy nojaamaan edellisen romaanin onnistuneeseen muotoon ja ilmaisuun. Hän ei mitä ilmeisimmin ole kirjailija, joka tyytyisi tekstissään kerran hyväksi ja onnistuneeksi havaittuun. Jente, 1983:n myötä Linn Ullmann ottaa jälleen askelen eteenpäin, ja tuntuukin kuin hänen tuotantonsa yhdeksi kimmokkeeksi olisi noussut romaanin moninaisten mahdollisuuksien tarkastelu.

Jente, 1983 on mukaansatempaava ja koskettava romaani – tunteilematon mutta silti vilpitön ja tarkkanäköinen kertomus, jossa romaanin runollisen ilmaisun aitous sekä muistelmien tungetteleva avoimuus sulautuvat yhteen. Jos lukija haastaisi itsensä etsimään teoksen ydintä, riittäisi ehkä, että siteeraa viimeisen luvun ensimmäistä lausetta. Vaikka totuus on aina monimutkaisempi, Ullmannin kahden viimeisimmän romaanin ydin on tässä kaihoisassa lausahduksessa: ”Mutta mitä minä oikein tekisin itseni kanssa?”