Maria Navarro Skaranger

Perustelu: 

Maria Navarro Skaranger on yllättänyt ja vakuuttanut kirjailijana aina esikoisromaanistaan Alle utlendinger har lukka gardiner (2015) lähtien. Tämän vuoden ehdokaskirja Jeg plystrer i den mørke vinden (”Viheltelen synkässä tuulessa”, suomentamaton) on yksinkertaisesti hänen paras romaaninsa. Niin, tämä on jälleen yksi norjalainen lähiöromaani, mutta Skaranger kirjoittaa niin omintakeisesti ja osuvasti, että aihe tuntuu aivan tuoreelta. Romaani on kipeä ja koominen, ja sen rakenteellisen köyhyyden kuvauksissa piilee valtava raivo.

Muotokuva yhteiskunnan laitapuolella elävästä ikääntyneestä Sidselistä koskettaa ja huvittaa. Sidsel epäonnistuu monin tavoin sekä äitinä että isoäitinä, ja silti häntä kohtaan tuntee sympatiaa. Ehkä Sidsel muistuttaa keskiajan narria, joka oli tyhmä, hullu ja samalla viisas? Skarangerin kuvaus on rohkeaa ja riskialtista, mutta hän suoriutuu niin hyvin, että kirjan viimeisellä sivulla tekisi mieli nauraa ja itkeä. Skaranger osoittaa olevansa peloton kirjailija, jolla on perustava humanistinen projekti: tarkastella sitä, millainen ihminen on suljettujen ikkunaverhojen takana.

Aihetta kuvaavista tarinoista tulee helposti yhteiskunnallista realismia edustavia tragedioita, joissa on opettavainen etusormi pystyssä. Skarangerin romaani on kuitenkin osoitus poikkeuksellisista kirjallisista kyvyistä. Kun raskaana oleva Sidsel lähtee taksilla sairaalaan synnyttämään, romaani ohittaa syntymän kepeästi näillä sanoilla: ”Hänet kirjataan sisään ja tarkastetaan, ja muutaman tunnin päästä Sidsel alkaa työntää, ja bla bla bla, syntymäkuvauksia riittää, eikä Sidselin omassa ei ole mitään erityistä. Ulos tulee noin kolme- ja puolikiloinen tyttö – –.”Tällaiset omaperäiset ja rohkeat vedot osoittavat, ettei Skaranger kirjoita arkkiveisuja keskiluokalle vaan romaaneja meille kaikille. 

Jeg plystrer i den mørke vinden on kirja, joka tekee melkoisen vaikutuksen, koska sillä on tärkeää sanottavaa paitsi romaanitaiteesta myös norjalaisesta yhteiskunnasta.