Maria Vilja
Pohjolan kesä on niin kauan kaivattu ja kallis, että kaikki sen kauniit päivät tulisi elää täynnä onnea. Tämän paineen tunnistaa moni, ja tieto siitä, miten harvassa nuo päivät voivat olla, on iskostunut syvälle sukupolvien mieleen. Maria Viljan kuvakirja Kesän ainoa kaunis päivä kertoo siitä, miten yhteen vuorokauteen kohdistettu lataus suistaa pois tolaltaan äidin ja tämän kaksi lasta. He lähtevät retkelle saareen, mutta onnenhetket välkkyvät korkeintaan aukeaman mittaisina silmänräpäyksinä ja vaihtuvat sivua käännettäessä pettymyksen puuskiin ja niistä toipumiseen. Pahimmin riehuu lopulta äiti, joka puhkeaa huutoitkuun keskellä kesäidylliä ja pulauttaa suustaan pahimman: hän haluaisi uudet lapset.
Maria Vilja käyttää taidokkaasti kuvakirjan ilmaisumuotoa rakentaessaan retken kaaren aina pakkaamishetken kaaoksesta siihen hirvittävään pinkomiseen, joka lautalle ehtimiseksi tarvitaan, tavaroiden raahaamisen saaressa, lasten nahistelun ja kaiken tämän väliin mahtuvat suvantohetket, kauneuden ja ilon. Kuvissa vaihtelevat perspektiivit ja kokoaukeamien sekä pienten kuvien sarjat. Tekstiosuuksissa tekijä jakaa näkökulman taitavasti kolmen henkilön kesken ja esittää heidät kaikki omanlaisinaan uskottavina persoonina. Sanat ja kuvat kulkevat luontevassa yhteistyössä ja näyttävät humoristisesti ja koskettavasti, kuinka niin lapsi kuin aikuinen yrittää hillitä itseään mutta ei siihen aina pysty. Näyttämönä kuvissa hehkuu heleä alkukesä, joka toisaalta luo onnea ja toisaalta vaatii sen kokemista. Yhtenä silmänä väijyy kamera, johon auvoiset hetket ikuistetaan.
Viljan kuvakirjassa vuorottelevat aukeamat, joissa hän kuvaa alkukesän valoa ja saariluonnon vihreyttä siellä täällä hyppivine västäräkkeineen, sekä tumman punasävyiset näkymät, jotka pimenevät pettymyksen tunteista. Niiden kokijana äiti varastaa show’n. Vilja kuvaa peittelemättä, miten hirveiksi äidin kasvot voivat muuttua ja miten pieniksi lapset silloin kutistuvat, tai miten surkealta äiti näyttää, kun hän pyytää lapsiltaan anteeksi. Äidin oranssinpunainen hame läikehtii teoksessa vahvana symbolina niin rakkauden lämmöstä kuin arvaamattomasta uhasta, joka leimahtavana liekkinä heilauttaa onnen pois. Toisaalta lapset menevät vihaisenkin äidin hameen alle kuin telttaan, piiloon ja turvaan.
Viljan tapa kuvata henkilöhahmoja ja heidän suhteitaan on omaperäisen ja vahvan kehollinen, yhtä aikaa huumorintäyteinen ja tosi. Pettymys vääristää kasvot ja näkyy koko vartalossa, mutta niin näkyy myös innostuminen ja ilo tai se, kun ei enää jaksa huutoa ja huokailua. ”Äidin jalat näyttivät väsyneiltä ja pulleilta”, toteaa lapsista se, joka hakee äidin helman alta rauhaa. Ja kun räjähdyksen hetki on ohi, viimeisen aukeaman täyttää yksi kauneimmista halauksista, joita kuvakirjassa voi olla. Maria Viljan kuvakirja kasvaa kokoaan suuremmaksi tarinaksi inhimillisten tunteiden ailahtelevuudesta, anteeksiannosta ja siitä, miten kipeä ja kaunis yksi tavallisen harvinainen kesäpäivä voi olla.
Maria Vilja (s. 1986) on kuvittaja, taidepedagogi ja sosionomi. Aiemmissa kuvakirjoissaan hän on kuvannut erityisherkän lapsen elämää. Kesän ainoa kaunis päivä on hänen kolmas kuvakirjansa.