Matias Faldbakken

Matias Faldbakken
Photographer
Ivar Kvaal
Matias Faldbakken: Vi er fem. Roman, Oktober forlag, 2019. Ehdolla Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2020 kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Perustelu:

Kun Matias Faldbakken julkaisi vuonna 2000 esikoisteoksensa salanimellä Abo Rasul, hän oli jo vakiinnuttanut asemansa kuvataiteilijana. Edellisestä kirjasta The Hills ja vieläkin vahvemmin tämänvuotisesta Vi er fem -romaanista (”Meitä on viisi”, suomentamaton) syntyy vaikutelma siitä, että nyt ollaan tekemisissä aivan uudenlaisen kirjailijan ja taiteilijan kanssa. Kieli, äänensävy ja miljööt eroavat merkittävästi Faldbakkenin aiemmasta tuotannosta aivan kuten Vi er fem eroaa ylipäätään suurimmasta osasta Norjan nykykirjallisuutta.

Romaani on epätavanomainen sekoitus realistista perheromaania, maaseutukuvausta, scifi-seikkailua ja trilleriä. Faldbakkenin romaaniteknisistä kyvyistä on osoituksena se, että nämä näennäisen ristiriitaiset lähtökohdat eivät saa kertomusta polvilleen, vaan eri osatekijät nivoutuvat päinvastoin omaleimaiseksi kokonaisuudeksi, jollaista ei voisi olla missään muualla kuin juuri tässä romaanissa.

Tormod ja Siv asuvat kahden lapsensa ja koiransa kanssa talossa, joka sijaitsee Råsetissa kolmen tunnin päässä pääkaupungista. Tämä näennäisen tavanomainen pariskunta ja perhe poikkeaa normista vain sikäli, että Tormodilla on ruokoton päihdetausta, josta Siv on hänet pelastanut. Nyt perhe elää varsin normaalia arkea, jossa isä häärää autotallissa äidin ahmiessa tv:n ääressä Netflix-sarjaa seuranaan Taffel-tikkuja ja Coca-Cola Zeroa tai ”lasillinen jotain valkoista”. Päivät kuluvat näin aina siihen saakka, kunnes koira kuolee ja heidän elämäänsä tulee toisenlaista ainesta – savipaakku, jonka Tormod saa lahjaksi vanhalta ystävältään ja ryyppykaveriltaan. Kun tähän lisätään uusia aineita ja materiaaleja, savipaakku kasvaa ja vahvistuu pajassa koko ajan kuin eräänlainen hapanleivän äijävastine ja saa vähitellen elävän olennon muodon. Niinpä perheenjäseniä on taas viisi.

Vi er fem -romaanille ovat tunnusomaisia poikkeukselliset ja tehokkaat temponvaihtelut sekä karu mutta lämmin huumori. Intiimistä arkikuvauksesta (”Siv makasi selkä häneen päin kaukana sängyn toisessa laidassa. Selkä muistutti kuunvalossa suurta paistamatonta leipää”), fyysisen työn kuvauksesta sekä poikkeuksellisen väkevistä ja uskottavista humalakuvauksista välittyy aistikas fyysinen todellisuus. Matias Faldbakkenin proosa vakuuttaa lausetasolla, ja humoristisen pinnan alta on samalla havaittavissa vaihtoehtoisia tulkintoja Norjan nykytodellisuudesta.

”Vain harvoja råsetilaisia vaivasi niin sanottu kunnianhimon peikko – se ei ole täällä oikein teema eikä mikään”, Faldbakkenin kaikkitietävä kertoja toteaa ja vihjaa näin, että romaanin perhettä voidaan pitää jonkinlaisena vastavoimana urbaanille keskiluokalle, jonka elämää taide ja julkinen keskustelu niin usein heijastelevat. ”Teemaa” koskeva muotoilu on samalla tunnusomainen romaanille, joka suhtautuu omiin yhteiskunnallisiin analyysipyrkimyksiinsä tavallista leikkisämmin. Tämä ei silti välttämättä vähennä sosiaalisten havaintojen osuvuutta.

”Luomisen ilo” on käsite, joka tulee romaania lukiessa usein mieleen. Tormodin haltioitunut savifantasia heijastelee koko romaanista välittyvää iloa, joka ilmenee tyyli- ja genreleikittelyn synnyttämistä omaperäisistä ihmiskuvauksista. Niihin ammennetaan kernaasti muotisanoja ja -ilmauksia, jotka saavat romaanin maailmassa aivan omanlaisiaan merkityksiä. Luomisen ilossa on kuitenkin myös sivumaku, sillä Tormodin synkkä ja yletön menneisyys toistuu luojan ja hänen savisen luomuksensa lähes frankensteinmaisessa suhteessa. Vi er femin kutsuminen teknologia- tai yhteiskuntakritiikiksi tuntuu silti turhan pelkistävältä. Tämä on nimittäin ennen kaikkea romaani, joka vakuuttaa elinvoimaisuudellaan. Se välittyy tasavahvasti lapsikuvauksista ja maalaisrealismista sekä luomistematiikasta ja kyvystä ymmärtää sosiaalisia rakenteita.