Mona Høvring

Mona Høvring (s. 1962) on julkaissut aikaisemmin viisi runokokoelmaa ja kaksi romaania. Tämän vuoden teos on romaani, joka koostuu sarjasta lyhyitä, lyyrisiä proosatekstejä. Høvringin tuotanto sisältää sekä proosaa että runoutta; Camillas lange netter -teoksessa yhdistyvät nämä molemmat elementit.

Camillas lange netter -kirjan lähtökohtana on Camilla Collettilta (1813–1895) vuonna 1862 ilmestynyt omaelämänkerrallinen romaani I de lange nætter. Vaikka Camilla Collett on edelleenkin tunnettu hahmo Norjan kirjallisuudessa ja hänet tunnetaan hyvin myös nykypäivän lukijoiden keskuudessa, monikaan ei ole lukenut hänen omaelämänkertaansa. Høvringin kirja on Colletten elämänkerran tiivistetty parafraasi. Olen ollut romaanille uskollinen mutta samalla myös kovakätinen, Mona Høvring sanoi eräässä haastattelussa. Camillas lange netter antaa katsauksen Camilla Colletten nuoruuteen ja hänen elämäänsä aikuisena naisena. Kirja kertoo Colletten vanhemmista, hänen läheisestä ystävättärestään, joka kuolee, sekä koulusta ja luonnosta. Lisäksi kirjassa kerrotaan Colletten rakastumisesta Johan Sebastian Welhaveniin, hänen aviomiehestään Peter Jonas Collettesta sekä kirjailijan omaa veljeään Henrik Wergelandia kohtaan tuntemasta rakkaudesta ja ihailusta. Camillas lange netter houkuttelee lukemaan Colletten omaelämänkerran, mutta Høvringin teos seisoo samalla tukevasti myös omilla jaloillaan.

Høvringin kirja avartaa romaanin käsitettä ja esittää kysymyksiä siitä, miten historiaa voi kuvata. Camillas lange netter kuvaa menneisyyttä monella eri tavalla ja tasolla. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle, mutta koska niistä kerrotaan jo Colletten alkuperäisessä tekstissä muistoina, ne tapahtuivat oikeastaan jo kaukana menneisyydessä. Camillas lange netter tarkastelee aktiivisesti myös kielen menneisyyttä, entisajan tanskan ja nykyajan norjan välimaastossa. Høvring on valinnut kielekseen radikaalin kirjanorjan, mikä antaa tekstille erityistä vahvuutta (s. 52, vapaa suomennos):

”Mitä enemmän elämää olen nähnyt, sitä enemmän jumalakäsitykseni on avartunut. Jumalalliset eivät saarnaa vain ankarasti ja pelottavasti, vaan he puhuvat myös satumaisten tapahtumien kautta. Jumalalliset eivät jaa maailmaa eri osiin kuten me teemme, eivätkä he suhtaudu asioihin samalla tavalla varauksellisesti. Jumalallisuutta on kaikkein pienimmissä ja kaikkein suurimmissa. Kaikessa elollisessa on ripaus jumalallista ihanuutta. Nykyään emme saa kuitenkaan enää oppia tätä. Jumalallisuudesta puhutaan nykyään jääkylmin sanoin, kaikki elämään ja lämpöön vivahtava on poissa. Mitä meidän pitäisi tehdä tälle etäisyydelle, tälle kylmän abstraktisuuden läpitunkemattomalle verholle?”

Camillas lange netter -romaanin kieli on monitahoista, kansanomaista ja täynnä itseluottamusta muodostaen siten tehokkaan ja yllättävän kontrastin Colletten 1800-luvun tanskalle niin muodoltaan ja syntaksiltaan kuin myös sanavalinnoiltaan. Sisältö on kuitenkin sama kuin Colletten alkuperäisteoksessa – tosin äärimmäisen tiivistetyssä muodossa: Høvring noudattaa läheisesti alkuperäisteosta, hän ei lisää mitään vaan ainoastaan lyhentää ja muokkaa tekstejä siten, että niistä kaikuu edelleen Colletten ääni. Samalla kirja on kuitenkin tinkimättömästi myös Høvringin oma teos.

Helene Uri