Peter Sandström

Peter Sandströmin romaani Den stora blondinens sista sommar (Ison vaaleen viimeinen kesä, suom. Outi Menna) alkaa sillä, että kertojana toimiva keski-ikäinen kirjailija kuljeskelee lapsuudenkodissaan. Se pitäisi tyhjentää. Ensin homma sujuu jotakuinkin nopeasti, mutta epävarmuus kasvaa sitä mukaa, mitä pienemmistä ja triviaalimmista esineistä on kyse. Nähtyään äidin paneutuneen ruokatalouden viimeiset jäänteet – ”Sinappituubi, viilipurkki, ketsuppi, hunaja, kaikki vanhaa ja pilaantunutta” – hän päättää, että ”keittiössä vallitsevan järjestyksen olisi annettava pysyä jotta voisin tarttua toimeen joskus myöhemmin. Se oli kuin shakkilauta ottelussa, jossa ei ollut minkäänlaista kiirettä, nappulat saivat seistä paikoillaan ja siirtojen välissä saattaisi kulua päiviä tai viikkoja tai kuukausia”.

Kyse on arkisista velvoitteista, joihin monet meistä joutuvat jossain vaiheessa tarttumaan, ja käytännön asioiden hoitoon liittyy usein maagisen ajattelun piirteitä. Kuolema ja hulluus ovat tällaisina hetkinä hienovaraisesti läsnä elämän ja järjen ulkosyrjällä. Sandströmin aiempaa tuotantoa tunteville ei tule yllätyksenä, että kirjan päähenkilö on voimaton ja epäröivä juuri keittiössä. Äiti, tai murteellisesti ”äiree”, on hänen fiktiivisen maailmansa mahtihahmoja, jota kuvataan usein lämpimän humoristisesti. Äidillä on sijansa myös Den stora blondinens sista sommar -kirjassa, mutta tällä kertaa tärkeämpiä ovat muut naiset tai pikemmin kertojan asema suhteessa heihin.

Sandströmin päähenkilön tyhjentäessä taloa hänen tyttärensä valmistautuu muuttamaan pois kotoa. Miten sitä oikein voisi olla Turusta käsin isä aikuiselle naiselle, joka opiskelee Utrechtissä?

Moinen sysää sielun mannerlaatat liikkeeseen, vaikka olisi kuinka varovainen.

Nykyhetken maankuori halkeaa, ja esiin vyöryy eräs 80-luvun kesä. Päähenkilö oli silloin hyvin nuori ja rakastunut ailahtelevaiseen Limoneen, ja hänellä oli lyhyt ja upea haave isyydestä, joka ei koskaan toteutunut. Menetys oli helpompi unohtaa kuin sanoittaa, mutta se jätti jäljen, joka tulee nyt näkyviin.

Hän muistaa suhdetta seuranneen yksinäisen kesän, jolloin Limone lähti ja jätti miehelle asuntonsa avaimen kukkienkastelua varten. Hän muistaa nuuskineensa ympäriinsä, selanneensa naisen päiväkirjaa, jossa hänestä ei ollut yhtään mainintaa ja jossa aborttikin kuitattiin vain väärin kirjoitetulla substantiivilla ”operaati hoidettu”. Hän muistaa hankkineensa puhelinvastaajan, johon hän soitti naisen puhelimesta tai kaupungilta puhelinkioskista. Kun vastaaja vilkkui kotiin tullessa lupaavan punaisena, hän saattoi tovin kuvitella soittajan olleen Limone. Hän muistaa myös työkaverinsa Virtasen, joka opetti hänelle ikkunanpesun salat kesätyöpaikkana olleessa siivousfirmassa, laastaroi hänen käteensä tulleen haavan ja näytti hänelle kuvia rakkaista höyrykoneistaan.

Den stora blondinens sista sommar on vuoroin hullunkurinen ja vuoroin sydäntä särkevä kuvatessaan ajattomia inhimillisiä teemoja rakkaudesta vanhemmuuteen ja vanhenemiseen. Teoksen proosa on konkreettista ja intensiivistä sekä täynnä tunnetta ja ajatusta.

Peter Sandström (s. 1963) debytoi vuonna 1998 novellikokoelmalla Plebejerna. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kaksi novellikokoelmaa ja kuusi romaania. Hän on saanut lukuisia palkintoja, kuten Runeberg-palkinnon sekä Samfundet De Nion joulupalkinnon vuonna 2017 romaanistaan Laudatur (suom. Outi Menna), Ruotsin akatemian Signe Ekblad-Eldhin palkinnon vuonna 2021 ja samana vuonna Längmanska kulturfonden -säätiön palkinnon romaanistaan Rakkaus on kesy eläin (suom. Outi Menna).