Pia Juul: Avuncular. Onkelagtige tekster
Miksi Ankkalinnassa on vain setiä ja tätejä? Mikä on tyypillistä Jacques Tatin Mon oncle -elokuvan monsieur Hulot'lle? Entä mitä setämäistä oli tanskalaiskirjailija Dan Turèllissa, joka tunnettiin Uncle Dannyna? Jos ei ole aiemmin tullut pohdiskelleeksi setämäisyyden syvintä olemusta, Pia Juulin viimeisin runokokoelma Avuncular (suomentamaton) tarjoaa siihen tilaisuuden.
Pia Juul on vuonna 1985 julkaistusta esikoisestaan lähtien ollut oman sukupolvensa merkittävimpiä tanskalaislyyrikoita. Samalla hän on genrerajoilla leikittelevänä prosaistina saavuttanut suuren lukijakunnan romaaneillaan ja novelleillaan. Juulin yhdeksäs runokokoelma Avunculartarttuu kaikille tuttuun ilmiöön: setiin sekä perustavanlaatuiseen ja kaikessa läsnä olevaan "setämäisyyteen". Sana esiintyy kokoelman alaotsikossa kuin itse keksittynä genremääritelmänä: "Setämäisiä tekstejä". Kirjan kantta koristaa kollaasi, jossa on kuvia ilmeisesti kirjailijan omista sedistä, mutta myös kuvia muista tanskalaiskirjailijoista: Thomas Kingosta, Jeppe Aakjæristä, Carl Ewaldista, Jørgen Gustava Brandtista sekä Dan Turèllista. Heidän lomassaan nähdään Cary Grant, Frank Sinatra, Diana Ross ja Setä Samuli.
Mitä yhteistä heillä oikein on? Ainakin heissä henkilöityy sedän hahmo, kun taas kokoelman tapa yhdistellä runoa ja proosaa pyrkii sanallistamaan "setämäisyyden". Kokoelman alussa lukijaa kehotetaan tarttumaan sanakirjaan, mutta saman tien puhjetaan setämäisyyden ylistyslauluun ja leikitellään onkel-sanan ääntämisellä: "Kaikista sanakirjoista puuttuu setä / kaipuu turvalliseen lapsuustuokioon / ei henkilöön vaan / ominaisuuteen joka piilee sanassa, ehkä o:ssa / ehkä o:ssa, joka ääntyy å: Oh. Åh. Oi kuule setä. / Oi setäni mun. Åi setä."
Nämä apostrofit havainnollistavat hyvin Avuncularille ominaista setätuntemusten humoristista ylistystä. Kokoelma ulottaa heti "setämäisyyden" käsitteen yli biologisten, juridisten sekä leksikaalisten rajojen. Pikemminkin kyse on kiintymyksestä ja kokonaisvaltaisesta turvallisuuden tunteesta, joka löytyy kielestä – myös Juulin omasta kielestä, jossa kuuluu setämäisiä kaikuja edeltävistä runoilijoista. Setämäisyys tarjoaa runominälle turvallisen tyyssijan ja pyyteettömän yhteenkuuluvuuden tunteen, joka poikkeaa valtaa, vastuuta ja kilpailua painottavasta patriarkaalisesta logiikasta.
Itse "setämäinen"-adjektiivi ilmaisee kaltaisuutta, ja siihen kiteytyy yksi kokoelman lyyrisistä periaatteista: pyrkimys etsiä ja lähestyä "setämäisyyttä" paitsi matkimalla myös kiistämällä. Setämäisyyden tarjoaman tyyssijan vastakohtana ovat "inhokkipaikat", ja niitä runokokoelmassa riittää: on sotaa, juoksuhautoja, terroriuhkia ja "itsemurhan myöhästyttämiä" junia, jotka lietsovat huolta ja levottomuutta.
Lopussa tilalliset pohdinnat vaihtuvat setäsuhteen aikajänteen pohdiskeluksi. Sedän hahmo edustaa myös kaiken katoavaisuutta, kun sedän kanssa oleminen muuttuu setänä olemiseksi tai setämäisyydeksi. Tämä tunne valtaa runominän kokoelman päättävässä muistelurunossa, jossa setämäisyys muuttuu eräänlaiseksi sukupolvelta toiselle välittyväksi viestikapulaksi: ”Muista setäsi. ”Muista lapsesi. Muista lapsesi ennen kaikkea / lapsina, he katoavat. Mutta ensin katoavat sedät. / Ja yhtäkkiä sitä on itse setä. Kiva, kiltti ja kookas setä, joka edustaa vanhaa maailmaa (…) Nyt on minun vuoroni sanoa Kylläpäs tyttö on kasvanut. Ja minun vuoroni sanoa/ rippilasta lahjakkaaksi lahjapöydän ääressä.” Runominä tarkastelee setämäisiä arkipäiväisyyksiä selkeän etäisyyden päästä ja antaa niille merkityksiä loitsuilla, huteralle pohjalle rakentuvilla kielellisillä perustuksilla ja sanoilla, jotka tarjoavat eräänlaista lohtua.
Pia Juul on itsekin mukana kannen setäkollaasissa, ja sedän hahmo tarjoaa kirjailijalle alusta loppuun erinomaisen naamion. Juul syventyy ymmärtävän etäisyyden ja huikean kielitajun avulla "setämäisyyteen" sekä tunteena että kultt(uur)i-ilmiönä, joka on yleismaailmallinen mutta ylenkatsottu. Hänen herkkyytensä ei koskaan muutu sentimentaalisuudeksi eikä kyynisyys kylmäksi ja kovaksi. Ne murenevat ja luovat omaleimaisen poeettisen tilan, jossa elämän suurista asioista – vanhenemisesta, kuolemasta ja avuttomuudesta – voidaan puhua ilman mahtipontisuuden häivääkään.