Sabine Forsblom: Maskrosgudens barn

Sabine Forsblomin toinen romaani Maskrosgudens barn(Voikukkajumalan lapset, suomentamaton) on railakkaasti kerrottujen tarinoiden tilkkutäkki, jossa kuvataan Betinkan-tytön kasvua porvoolaisessa työläisperheessä 1960–1970-luvuilla. Romaanin näennäinen puheliaisuus kätkee kovan ja kaunistelemattoman ytimen. Sabine Forsblom on paitsi kirjoittanut kehitysromaanin myös tehnyt sosiaalipsykologisen tutkimuksen pahuuden mekanismeista sekä lähes sosiologisen kartoituksen Betinkanin kirjavista sukulaisista, ystävistä ja naapureista.

Sabine Forsblom (s. 1961) debytoi vuonna 2004 ilmestyneellä romaanilla Maskrosguden (Voikukkajumala, suomentamaton). Kirjaa pidettiin harvinaisen hallittuna esikoisteoksena, ja se sai Svenska Litteratursällskapetin palkinnon. Nyt ehdolla oleva romaani on erikoisteoksen tavoin kirjoitettu mehevällä murteella, ja se sijoittuu samoihin Itä-Uudenmaan suomenruotsalaisiin työläispiireihin.

Forsblom on eräässä haastattelussa siteerannut Charlie Chaplinin toteamusta elämästä: kaukaa se näyttää koomiselta, mutta läheltä traagiselta. Hänen romaanissaan etäisyydet vaihtelevat äkkiarvaamatta. Välillä lukija nauraa vääräleukaisen kertojan kanssa kappalekaupalla ihmisten omahyväisyydelle ja turhamaiselle kaipuulle, mutta heti seuraavassa hetkessä iskee myötätunto, kun Betinkan herää alastomana ja krapulassa kylmältä lattialta. Kertoja hyödyntää monia strategioita luodakseen etäisyyttä ja pitääkseen kivun loitolla: hän puhuu päähenkilöstään epäsuoraan ”tyttönä nimeltä Betinkan” ja häivyttää hänen persoonansa välillä kokonaan: ”Sängyssä pienen peiton alla syttyy pieni taskulamppu.” Kirjan loppukohtaus onkin suoranainen työvoitto, koska siinä Forsblom pääsee niin lähelle tätä eksyksissä olevaa tyttöä, että hän kirjoittaa: ”Tässä minä olen.”

Betinkanin elämää leimaavat ryyppääminen sekä kiusaaminen, köyhyys, sairaus ja sottaisuus, mutta tarjolla on myös turvapaikkoja: kirjasto, isovanhempien lämmin koti ja loppuun ajettujen hevosten talli. Kurjuus tuo monin paikoin mieleen Susanna Alakosken, mutta Forsblomin romaanihenkilöjen itsetunto ja jämäkkyys on aivan toista luokkaa. Ennen kaikkea heillä on kuitenkin sana hallussaan. He huutavat, karjuvat ja antavat tulla tuutin täydeltä, mutta kertovat myös tarinoita ja lukevat satuja. Niistä Sabine Forsblom on omaksunut ”tauotuksen, fraseerauksen ja viilauksen”, ja hän on onnistunut luomaan burleskin ja helläsydämisen kirjallisen mestarinäytteen. Lopun sanaston ansiosta lukija saa kaupan päälle Itä-Uudenmaan murteen peruskurssin ja voi kartuttaa ruotsin sanavarastoaan vaikka näillä hyödyllisillä sanoilla: halunkar – keskenkasvuiset nuoret miehet, jotka ovat kaukana ns. unelmavävyistä, pletuga – lapsellisia ja snåte – nenän ja suun välinen alue.