Anna Hallberg

Itse kullekin tulee välillä vastaan taideteos, joka valtaa aistit ja vaatii kaiken huomion. Sen edessä on pakko viipyä, vaikka meillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä oikeastaan näemme – emmehän ole koskaan nähneet mitään vastaavaa. Mikä tämä oikein on?

Anna Hallbergin runokokoelma AN (suomentamaton) kertoo muun muassa juuri tällaisesta kokemuksesta. Samalla se tarjoaa lukijalle itse kyseisen kokemuksen. Mikä tämä oikein on?

Se, mistä Hallbergin lukija ja runominä eivät saa katsettaan irti, on vesikuutio, joka kohoaa hiekkadyynien yllä keskellä laajaa aavikkoa. Kuutio värähtelee, aaltoilee, kuplii, kiiltelee ja kuohuu ja on uppo-outo sitä ympäröivässä hiekkaisessa tyhjyydessä. Hallbergin runominä kohtaa kuution aistit apposen avoimina tavalla, joka lähenee synesteettistä ristivetoa: ”väri tuntuu / muoto kuuluu / kuuntelen suulla / kädet tietävät”. 

Kaikki alkaa tällaisena liki meditatiivisena tarkasteluna, mutta kokoelman loppupuolella ei ole enää ilmiselvää, mikä on kuutiota ja mikä runominän kehoa. Samalla kuutio säilyttää silti etäisyytensä. Hallbergin mahdoton vesikuutio sysää täten lukijankin valppaan havainnoinnin tilaan.  Se on kokemus, jonka myös runominä jakaa: ”koetan kuunnella tarkasti / nähdä ja / vastata tai / reagoida / niin rehellisesti ja korrektisti kuin osaan”. Vähitellen tulevat myös tunteet: pohjaton suru, elämänilo, turhautuminen. 

Anna Hallbergin kaunis kirja on samanhenkiseltä ja minimalistiselta ulkoasultaan neliö, ja sitä voi lukea kirjana taiteen olemuksesta mutta myös kertomuksena itse elämästä. Lisäksi sen voi lukea tarinana planeetasta, joka on matkalla kohti ääritilaa. Kirjassa on pelkkää vettä, hiekkaa, runominän keho ja kaikki tunteet. Tuuli käy aavikolla hiekan yli.  Ja kuutio on mysteeri, joka ei suostu ”avautumaan / pideltäväksi, kannettavaksi, pakattavaksi”. Emme saa siitä otetta, mutta emme voi päästää sitä näkyvistä.

Anna Hallberg on osoittanut koko kirjailijanuransa ajan, että hän kykenee ottamaan kielen täysin omakseen ja ylläpitämään aina kahta näennäisen vastakkaista impulssia yhtä aikaa. Hän ei kavahda banaalia, kaavamaista ja yksinkertaista hipovaa ilmaisua, mutta onnistuu silti pitämään kiinni temaattisesta monitulkintaisuudesta ja ristiriitaisuudesta sekä ilmentämään ihmettelyään kielen kaikista mahdollisuuksista. Näin on myös tässä teoksessa, jossa lukija voi nauttia Hallbergin vallattomasta kielileikistä: ”kuiskaa helmiäinen jotta sana olisi olemassa”; ”pikku valuvana / vesihyppyjä kiertäen kaartaen / mikä into kun virtaat menemään / loikit lemmestä kihertäen / ilahdun nähdessäni sinut”.  

Tässä on kuvattuna myös se, miten kaikki on olemassa suhteessa johonkin muuhun ja mitä itse kohtaamisessa tapahtuu. Näin runojen rytmi ja kokoelman jäntevä muoto – joka itsessään vastaa aavikon vesikuutiota – kohtaavat olemassaolon muodottoman äärettömyyden. Minimalistinen muoto ja sen rauhallinen hengitys esitetään myös vastaparina aavikon rajattomuudelle, ja leikin vapaus ja ilo kohtaavat pohjattoman surun: ”kaikki on jätetty, on jätettävä”; ”haluan itkeä kaikkea, mikä on ollut / mikä on”. 

Anna Hallberg on yksinkertaisesti herkkä runoilija, jolla on aistit apposen avoinna, ja samalla kielitaituri, joka hallitsee työnsä vaikuttavasti. Ei ole sattumaa, että teokseen päästetään kirjallisuushistoriaa ja annetaan sen vaikuttaa. Esimerkiksi pienestä ”aprikoosituuli”-sanasta on aistittavissa sukulaisuussuhde Inger Christensenin Alfabet-teoksen tematiikkaan.

Vuonna 1975 syntynyt Anna Hallberg debytoi runokokoelmalla Friction (2001). Hän on saanut useita palkintoja ja vielä useampia ehdokkuuksia. Tämä on hänen kymmenes runokokoelmansa ja kolmas kerta, kun hän on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Aiemmin ehdolla ovat olleet kokoelmat Colosseum Kolosseum (2010) ja På era platser (2004). Lyyrisen tuotannon lisäksi hän on ollut Ruotsissa vuosikausia vaikutusvaltainen ja arvostettu kirjallisuuskriitikko, joka käy myös julkista keskustelua lyriikasta. 

Rohkean omapäisellä ja aistikkaalla AN-kokoelmalla Anna Hallberg vahvistaa asemansa yhtenä Ruotsin nykyrunouden tärkeimmistä äänistä samalla kun hän koettelee ja venyttää poetiikkansa rajoja.