Beinir Bergsson

Beinir Bergssonin Sólgarðurin (”Aurinkopiha”, suomentamaton) uudistaa Färsaarten lyyrisen kirjallisuuden kenttää käänteentekevästi. Runollinen uusmaterialismi kohtaa kokoelmassa nuoren ja häpeämättömän seksuaalisuuden sekä melankolisen muistelun. Runot kuvaavat kehityskertomusta, joka on monin tavoin perinteinen olematta sitä kuitenkaan. Runoja ei nimittäin tunnu kiinnostavan paikkojen jättäminen tai niistä pakeneminen, saati etäisyyden luominen runominän nykyhetken ja menneisyyden välille. Beinirillä mikään ei sulje toistaan pois, eikä seksuaalinen halu toteudu perheen tai suvun kustannuksella – pikemmin päinvastoin. Halu ja seksuaalisuus ovat luovia ja avartavia voimia, ja lukijalle jää kokemus siitä, että maailma tuntuu tämän runokokoelman jälkeen vähän suuremmalta. 

Beinir Bergsson debytoi vuonna 2017 runokokoelmalla Tann lítli drongurin og beinagrindin (”Pikkupoika ja luuranko”, suomentamaton), joka kertoo muun muassa oman vanhemman – runominän isän – menetyksestä. Esikoinen voitti Färsaarten kirjallisuusyhdistyksen EBBA-virðislønin-palkinnon. Sólgarðurin-kokoelmassa runominä on vanhempi, ja ikävän, poissaolon ja etäisyyden sijasta päällimmäisinä ovat läheisyys, intiimiys ja seksuaalisuus. Käytännössä kyse on kahden miesvartalon kohtaamisesta ja tilan luomisesta niiden väliselle seksuaalisuudelle. Runokokoelman avausruno alkaa lähes haastavasti: 

Beinir on itse kertonut mediassa, että aurinkopiha on sekä konkreettinen fyysinen että abstrakti henkinen tila. Runot tapahtuvat etupäässä kahdessa tilassa: makuuhuoneen sängyssä ja isoäidin puutarhassa. Makuuhuoneessa versovat ruoho ja intiimiys. Isoäidin puutarhassa taas kitketään, pidetään huolta kasveista ja lääkitään kotikonstein. Jos sattuu tekemään haavan, se käy veriuhrista. Runokokoelmassa tätä ei nähdä symbolisena vaan täysin konkreettisena strategiana, jonka myötä ihminen liittyy osaksi luontoa ja kuolleita. Näin vartaloista tulee myös maiseman jatkeita, ja hyönteisille ja kasveille ilmaantuu uusia paikkoja kasvaa sekä näissä runoissa jopa puhua. Runojen edetessä tilojen väliset rajat katoavat, ja sivun 46 runossa lukeekin näin:

Nämä lähtökohtaisesti ahtaat ja selvärajaiset tilat, makuuhuone ja puutarha, eivät jää esteidensä rajoittamiksi. Runot eivät nimittäin suostu puuhailemaan esteiden kanssa. Runoja kiinnostaa enemmän kasvutilan antaminen uudelle luonnolle, jossa sängystä tulee valtaisa paikka vuodenaikoineen, eläimineen ja maisemineen. Ne laajenevat sisäänpäin intiimille alueelle, seksuaalisuuteen ja kehojen ekstaattiseen yhtymiseen.

Sivun 22 runossa lukee näin:

Kehon rajat löytyvät siis toisen kehon rajoista. Keho ei pääty omiin ääriviivoihinsa vaan toisen kehon. Runojen kiihkeimmissä osissa, jotka ovat me-puhetta, on myös vaikea tietää, mikä ruumiinosa kuuluu millekin keholle ja mikä on toivetta tai kuvausta. Ruumiinosien sijainti on runon minästä ja sinästä riippumatonta: kieli pannaan huulille, suuhun puhalletaan ilmaa, iho kynsitään verille ja navat suutelevat toisiaan. Tuntuukin kuin tämä olisi runokokoelman varsinainen sanoma ja ominaislaatu: halu, intiimiys ja seksuaalisuus tekevät maailmasta suuremman. Silloin lakkaa omistaminen ja yksinäisyys. Kielen sijasta kyse on todellisesta ja fyysisestä lohdusta, huolenpidosta, leikistä, rakkaudesta ja seksistä.

Niin todetaan myös yhdessä kokoelman viimeisistä runoista sivulla 62:

Beinir Bergssonin Sólgarðurin on Färsaarten ensimmäinen siekailematon queer-runokokoelma ja uusi kirjallinen luonnonvoima. Sólgarðurin on uusi suuntaviitta paitsi kirjallisuudessa myös yllä olevassa otteessa mainituille miehille, joiden oletetaan tarvitsevan jatkossa apua tien löytämiseen. Tämän vuoksi runokokoelma onnistuukin niin hyvin. Runojen vahva fyysinen halu ylittää itsensä ja ilmentää koskettavasti suurempaa inhimillisen huolenpidon ihannetta.