Caroline Albertine Minor

Caroline Albertine Minorin kolmas proosateos Velsignelser(”Siunauksia”, suomentamaton) käsittelee elämän vaikeimpia tilanteita, joissa toisen menettämisestä johtuva suru ja epätoivo uhkaavat täyttää ja tuhota kaiken. Samalla teos käsittelee niitä taianomaisia hetkiä, jolloin tunnelin päässä näkyy valoa, toivo erää ja joku toinen – usein satunnainen – ihminen ojentaa kätensä ja johdattaa meidät pois pimeydestä. Teoksen seitsemän novellin henkilöt ovat sietämättömän menetyksen lyömiä. Kohtaamme nuoren rakastuneen äidin, jolta aivovamma vie miehen, äidin, jonka tytär tekee itsemurhan, sekä tyttären, joka tulee kuolevan isänsä torjumaksi. Näihin kaikkiin tilanteisiin liittyy tavattoman moninaisia tunteita: ikävää, kipua, vihaa, häpeää, surua ja yksinäisyyttä, joille löytyy vain harvoin sanoja. Yhtä vaikeaa on yleensä kuvata niitä siunattuja ja yllättäviäkin hetkiä, jolloin joku lähimmäinen – novelleissa esimerkiksi pappi tai naapuri – saa sysittyä kärsivän ja kriisissä olevan ihmisen takaisin elävien kirjoihin. Minorin hallitun tyylikkäät, ytimekkäät ja koskettavat muotokuvat sanallistavat tämän tunneryteikön mestarillisesti.

Kokoelman kahdeksan kertomusta kietoutuvat yhteen arabeskimaisiksi muodoiksi, jotka eivät muistuta klassisia kehitys- ja kohtalotarinoita tai postmodernismin systemaattisesti rakennettuja romaaneja. Pikemminkin ne tuovat mieleen itse elämän, sillä jokaisessa tarinassa sykkii väkevänä yhden ihmisen elämä, joka on samalla sidoksissa muiden novellien elämänkohtaloihin. Velsignelseristä ei synny kokonaisuutta vain siksi, että sen monet henkilöt putkahtelevat esiin useammissa kertomuksissa, vaan koska kaikki tekstit kuvaavat mielentiloja ja niiden kaikkia vivahteita yhtä verrattomasti. Tyyli on samanaikaisesti kliinisen selkeä ja ihmeen suggestiivinen.

Aivan omaa luokkaansa on Minorin kuvakieli, joka ei koskaan tunnu ulkokohtaiselta tai sanahelinältä. Sondin lailla se tunkeutuu syvimpiin kipupisteisiin ja ilmaisee ne. Esimerkiksi näin puhuu nuori äiti, joka on menettänyt miehensä henkisesti autokolarin vuoksi: ”Menneisyys tuli hänelle välähdyksinä, ja minä tein mitä voin vaaliakseni, yhdistääkseni ja laajentaakseni hänen selvyyden saarekkeitaan. Toivoin, että niistä muodostuisi hänellekin sama muistojen saaristo, joka minussa oli.” Tarinassa au pair -tytöstä, joka hirttäytyy viikunapuuhun oltuaan suhteessa häikäilemättömään ukkomieheen, kuvataan puolestaan sitä, miten ”miehen pahansuopuus on aina yhtä odottamatonta ja virkistävää – kuin delfiinin selkä, joka pulpahtaa esiin rikkoen persoonallisuuden sileän pinnan”. Näin taas kertoo nuori äiti, jolla oli suhde miehensä parhaan ystävän kanssa, kunnes tämä otti yliannostuksen: ”Koko aamun versonut tunne siitä, että mitään ei oikeasti ollut olemassa, puhkesi nyt mielessäni täyteen kukkaan.”

Kokoelman seitsemän kertomusta kuvaavat julmia, sietämättömiä, synkkiä, häpeällisiä, ahdistavia ja tuskallisia tunteita. Mutta menetyksen, yksinäisyyden, petoksen, surun ja irrallisuuden kokemuksia seuraavat myös toivo, ystävyys, rakkaus, inhimillisyys ja uudet näkymät. Caroline Albertine Minor kirjoittaa tästä kaikesta hienostunutta, intohimoista ja poikkeuksellisen kaunista proosaa. Velsignelserillä on edellytykset tulla viime vuosikymmenten tanskalaisen lyhytproosan merkkiteokseksi.