Elísabet Jökulsdóttir

”Kuolema. Kuolema. Miten se oli mahdollinen? Mitä se sana tarkoitti.” Näin alkaa Elísabet Jökulsdóttirin omaelämäkerrallinen romaani Aprílsólarkuldi (Eitthvað alveg sérstakt). Frásögn um ást og geðveiki og huggun (”Kylmä huhtikuun aurinko (Jotain aivan erityistä). Kertomus rakkaudesta, mielen järkkymisestä ja lohdusta”, suomentamaton). Kirjailija selvittää teoksessa sanataiteen keinoin sitä, mitä 1970-luvun lopussa oikein tapahtui, kun hän sairastui noin parikymppisenä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja koki voimattomuutta ja häpeää, joita hän on pyrkinyt torjumaan suuren osan elämästään ja kanavoimaan taiteensa kautta.

Romaani kuvaa Védísiä, joka kokee aikuisuuden kynnyksellä katastrofin: hän menettää isänsä eikä selviä sen aiheuttamista tunteista. Isän kuolema pakottaa hänet katsomaan ihmisen katoavaisuutta silmiin ja tajuamaan, miten alkoholistiperheessä kasvaminen sekä siihen kuuluvat asiat – piilottelu ulkopuolisilta, kaaos, riitely, äidin raivokohtaukset ja etäisyys ihmissuhteissa – ovat muovanneet hänen persoonallisuuttaan ja tunne-elämäänsä. Hän on oppinut käyttämään kieltä itsensä ja muiden huijaamiseen – siihen, että ei sano, mitä tarkoittaa, eikä tarkoita sitä, mitä sanoo. Védísiin on lapsesta saakka iskostettu tarve torjua tunteita ja jäädyttää ne, koska mikään ei ole tunteita vaarallisempaa. Isän kuoleman jälkeen riehuvaa surua värittävät siten viha ja kaipaus, joita hän ei osaa käsitellä tai ilmaista. Hänen on myös vaikea surra isää, jonka hän kokee menettäneensä jo kauan sitten tai jota hänellä ei ehkä koskaan ollutkaan. Védísin elämän suurin suru liittyy nimittäin siihen, että hän ei saanut lapsena koskaan kokea huoletonta kasvuikää.

Védís tapaa pian kuolemantapauksen jälkeen ja keskellä hermoromahdusta Kjartanin. Heidän rakkaussuhteensa sulattaa tytön sisäisen jääkuoren, ja tunteet saavat luvan tulla. Parin suhdetta leimaa rakkaudennälkä ja jatkuva päihteiden käyttö siihen liittyvine pakkoajatuksineen, pelkoineen, ahdistuksineen ja masennuksineen.

Elísabet Jökulsdóttirin kuvaus siitä, miten Védís kadottaa sairautensa vuoksi vähitellen yhteyden todellisuuteen ja on kuulevinaan ja näkevinään ympäristössä muilta salattuja viestejä, on mestarillisesti toteutettu. Synkkää pohjavirettä häivyttää pidäkkeetön tyyli ja piilevä huumori. Naiivi ja selkeä teksti on esteettisesti vahva vetoomus lapselle, joka Védís ei koskaan saanut olla mutta jolle hän pyrkii kaikessa kyvyttömyydessään osoittamaan hellyyttä. Elísabet Jökulsdóttir käsittelee vaikeita aiheita herkästi ja runollisesti ja tuo tekstiinsä taikaa, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Elísabet Jökulsdóttir (s. 1958) julkaisi esikoisteoksensa 30 vuotta sitten ja on siitä lähtien ollut tärkeä ääni Islannin yhteiskunnassa. Elísabetin avosydämisyys, ymmärrys, huumori ja suoruus ovat koskettaneet lukijoita ja kohdistaneet heidän huomionsa haastaviin aiheisiin, kuten rakkauden eri muotoihin, erilaisiin päihteisiin, parisuhdeväkivaltaan, psyykkisiin sairauksiin ja mielenterveyteen. Hän on julkaissut runoja, lyhytproosaa, novelleja, romaaneja ja näytelmiä. Kirjallisen toimintansa ohella Elísabet Jökulsdóttir on hoitanut erilaisia luottamustehtäviä ja oli muun muassa kunniataiteilijana Sequences-taidefestivaaleilla syksyllä 2021. Elísabet Jökulsdóttir sai Aprílsólarkuldi-romaanistaan Islannin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2020. Hänet on palkittu Islannissa naisten Fjöruverðlaunin-kirjallisuuspalkinnolla kahdesti: ensimmäisen kerran vuonna 2007 omaelämäkerrallisesta romaanista Heilræði Lásasmiðsins, joka on Aprílsólarkuldin eräänlainen sisarteos, ja vuonna 2015 runokokoelmalla Ástin ein taugahrúga: Enginn dans við Ufsaklett. Kumpaakaan ei ole suomennettu. Seuraavana vuonna Elísabet sai jälkimmäisestä teoksesta ensimmäistä kertaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkuuden.