Karin Erlandsson (Suomi)
Silmäterä (Aqua ova) on aikojen alusta asti houkutellut puoleensa helmenkalastajia. Helmenkalastajaan iskevä halu on hyvin vahva, minkä vuoksi hän saattaa jättää perheensä ja asuinpaikkansa kaipaamatta takaisin. Jäljelle jääneiden ikävä on kuitenkin suuri.
Helmikausi on taas täydessä vauhdissa, ja helmenkalastaja Miranda nauttii meren aarteiden kalastamisesta. Hän pitää itseään alan parhaana. Mirandan isä oli langennut Silmäterän kiroukseen ja kadonnut, minkä jälkeen tyttö jatkoi kalastusta isänsä ystävän kanssa. Mies sälyttää Mirandan vastuulle hiustöyhtöjä heiluttelevan ja pahamaineisen puheliaan Sirkan. Seura on Mirandalle kiusaksi, ja hän kohtelee Sirkkaa sen mukaisesti.
Kun kuningatar julistaa uuden Silmäterä-jahdin alkaneeksi, Miranda on vakuuttunut siitä, että juuri hän on soveliain tehtävään. Jahdissa on vaaransa. Pinnekäävät (Compresa compresa) voivat iskeä puoliskonsa kiinni ja nielaista koko helmenkalastajan. Ruusuhait (Rosa heprantica) taas parveilevat helmiriuttojen ympärillä. Ne ovat jo raadelleet tyttöjä verenhimoisilla ruttukuonoillaan – meri vain värjäytyi punaiseksi, kun kumpikin menetti toisen käsivartensa. Tyttöjen yksikätisyyttä ei juuri noteerata tekstissä, vaan sitä pidetään selviönä. Romaani kyseenalaistaa näin sen, millaiset vartalot ovat toimintakykyisiä ja millaiset eivät. Yksikätisillä tyttöhahmoillaan Erlandsson puhuu luontevasti monimuotoisuuden puolesta. Tuuli Toivola antaa värikkäälle mielikuvitusmaailmalle ajattomuuden tuntua mustavalkokuvituksillaan.
Panokset ovat huikeita tässä klassisesti rakennetussa kertomuksessa, joka käsittelee kaipuuta, yhteenkuuluvuutta ja selviämistä. Kertojanilon vahvasti kannattelema romaani on monitasoinen ja täysipainoinen kuvaus helmenkalastajien pyrkimyksistä löytää himoittu Silmäterä, jonka on määrä poistaa kaikki kaipuu. Karin Erlandsson hallitsee romaanin eri osatekijät ja antaa kertomuksen soljua vaivattomasti. Vähitellen Miransa ymmärtää, että rasittava Sirkka on se todellinen Silmäterä ja että tavoiteltavinta on sisaruus:
– Löysittekö te Silmäterän?
– Tavallaan, minä sanon. – Mutta löysimme myös jotain vielä parempaa.
Kartat ja reittikuvaukset ovat tärkeitä, kuten seikkailukertomuksessa kuuluukin. Matkatessaan kohti oivalluksia tytöt piipahtavat majakanvartija Teklan luona Tove Jansson -henkisessä kohtauksessa ja jatkavat sieltä pohjoisessa sijaitsevaan Hildegardin kouluun sekä edelleen kaupunkiin, johon meri päättyy ja jossa asuu entinen helmenkalastaja Lydia. Tytöt ja naiset asetetaan kerta kerran jälkeen tapahtumien keskipisteeseen. Myös seikkailukertomuksen ja sadun pahis on tässä tapauksessa nainen – ilkeä Iberis, joka huokuu kylmyyttä ja haluaa anastaa Silmäterän. Hänen ahneutensa jäätävä uhka läpäisee koko kertomuksen.
Vedenalaiset kohtaukset ovat suggestiivisia. Kun Sirkka pääsee Mirandan seurassa syvyyksiin, hän hymyilee niin leveästi, että suupieliä ei näy sukellushupun ikkunan takaa. Kuvaus siitä, miten tytöt laskeutuvat meritähtien lailla hitaasti merenpohjaan täyttääkseen rensselinsä, on vain yksi monista tekstin uskottavuutta lisäävistä yksityiskohdista.
Pärlfiskaren-romaanissa (Helmenkalastaja, suom. Tuula Kojo) on laajaa ja välitöntä vetovoimaa. Se kasvaa perinteisen seikkailuromaanin kehyksistä haastamalla konventioita ja hyödyntämällä silti tyylikkäästi genren keinovalikoimaa.
Pärlfiskaren on Karin Erlandssonin ensimmäinen lastenkirja, ja se voitti Schildts & Söderströms -kustantamon ”Berättelsen är bäst!” -käsikirjoituskilpailun vuonna 2016. Vuonna 2018 se sai myös Runeberg Junior -palkinnon ja Svenska litteratursällskapetin palkinnon. Erlandsson oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi Minkkitarha-romaanillaan (2014) vuonna 2015. Häneltä on ilmestynyt myös jännitysromaanit Saarretut (2018) ja Kuolonkielot (2016) sekä keittokirja Sött och nött (2012). Runoistaan Erlandsson on saanut Solveig von Schoultz -kilpailun pääpalkinnon vuonna 2012 ja Arvid Mörne -kilpailun kolmannen palkinnon vuonna 2002.