Lív Maria Róadóttir Jæger

Kun kirjoittaa märälle paperille, sanat katoavat kirjoittaessa. Kirjaimet imeytyvät paperiin ja alkavat muistuttaa enemmän muita sanoja kuin niitä, joita oikeasti halusi kirjoittaa. Se on lähes mahdotonta. Mutta se, mitä on kirjoitettu, on jäljellä – jumissa syntymisen ja katoamisen välimaastossa.

Lív Maria Róadóttir Jægerin Eg skrivi á vátt pappír -kokoelman (”Kirjoitan märälle paperille”, suomentamaton) runot kytkeytyvät ihmissuhteisiin sekä muiden runoilijoiden, kirjailijoiden ja filosofien teksteihin. Konkreettisia, abstrakteja ja jokapäiväisiä asioita kuvataan asiallisesti. Välillä kuvaus on yhtä yksinkertaista ja selkeää kuin loogisessa käsiteanalyysissa, kunnes kieli taas puhkeaa runolliseksi. Havaintoa tai aistimusta tulkitaan ja se kiedotaan kuvallisuuteen, josta saatetaan vuorostaan leikata sitaatteihin tai omaa rauhaa kaipaavan teinitytön erittäin suorasukaiseen toteamukseen. Runoissa esiintyvä minä on lapsi, murrosikäinen, opiskelija tai aikuinen, mutta ympäristöä tarkasteleva katse on yhtä analyyttinen myös silloin, kun kuvataan minän kokemuksia ja ajattelua.

Kukin runo päättyy lähes ällistyttävän osuvasti, ja runot myös kytkeytyvät toisiinsa. Kokoelmassa on selkeää kerronnallisuutta, sillä osa kuvatuista suhteista toistuu ja punoutuu yhteen. Kokoelman keskiössä ovat ”mehukkaan punakeltainen” isoäiti ja tämän jokeen hukkuva lapsi. Nimitys ”runokokoelma” on oikeastaan epätarkka. Runoilla on hyvin erilaisia muotopiirteitä, ja niissä tarkastellaan tyylillisesti ja kielellisesti (tekee mieli sanoa ”soinnillisesti”) hyvin eri tavoin suhteita ja kokemuksia, joiden voidaan sanoa edustavan ei- tai esikielellistä todellisuutta – olipa kyse intiimistä kontaktista, hajusta, hienosta tunteesta, ärtymyksestä tai muistosta. Runominä kirjoittaa ja ymmärtää yhtä aikaa, välillä jopa kirjoittamalla suoraan ”minä kirjoitan”.

Nimiölehdellä lukee ”runoja”. Kokoelmassa on kahdeksan osiota, joista jotkin koostuvat runoista ja toiset runojen ja lyhyiden tekstikatkelmien vuorottelusta. Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat nimeltään ”Muistikirja” ja ”Elämä on apokalyptista. Kirjeet”. Ensimmäiset runot käsittelevät isoäitiä, ja viimeinen osa koostuu isoäidille lähetetyistä ja tältä saaduista kirjeistä. ”Mummo hyvä. Elämä on apokalyptista. Joka ikinen päivä on loppu. Siltä tämä tuntuu.” Yhden osion nimenä on ”15 fenomenologiaa”, ja runot on numeroitu järjestelmällisesti: 1.0, 1.1, 1.2 jne.

Isoäiti on ainutlaatuinen, vertaansa vailla ja samalla monien muiden isoäitien kaltainen. Runominä näkee kenties isoäidiltä perimillään silmillä ja tarkastelee katseella, johon isoäidin katse on vaikuttanut. Tunteita ei ilmaista suoraan, vaan suhde isoäitiin ilmenee esimerkiksi tämän toteamusten ”miehiin ei ole luottaminen” tai ”menehän tiehesi” toistelusta tai isoäidin rapistumisen havainnoinnista.

Eg skrivi á vátt pappír käsittelee kirjoittamista tapana ymmärtää ihmissuhteita, omien ja kaikkein muiden ihmisten ajatusten suhdetta sekä itseään lapsena, nuorena naisena ja muiden elämään osallistuvana ihmisenä. Nimi on osoitus runoilijan kielitajusta sekä (lähes korrektin kutsuvasta) katseesta, joka ihmeellisen avoimena, herkän analyyttisena ja vaihtelevin tavoin läpäisee kokoelman kahdeksan osiota.

Liv Maria Róadóttir Jæger (s. 1981) julkaisi vuonna 2014 runolevyn Mítt navn við hondskrift ja vuonna 2015 ensimmäisen runokokoelmansa nimeltä Hvít sól. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Kööpenhaminan yliopistosta. Eg skrivi á vátt pappír on hänen toinen runokokoelmansa.