Madame Nielsen
Lukija saattaa tuntea kiusausta kutsua Dødebogsbladen (”Kuolemakirjan lehdet”, suomentamaton) kirjoittajaa kirjalliseksi kameleontiksi. Kyseinen eläin muuttaa kuitenkin ulkonäköään mukautuakseen ympäristöön ja ulkoisiin olosuhteisiin, kun taas Madame Nielsenin muuntautumiskyky johtuu sisäisestä pakosta: yllättävästä, syvästi omaperäisestä ja aina yhtä tinkimättömästä muodonmuutoksesta, jota ajaa halu asettua alttiiksi maailmalle. Pakottava tarve päästä pois itsestään, jotta ei jäisi jumiin itseensä. Jatkuva pyrkimys tutkia kaiken pysyvän sijasta sitä, mikä on mahdollista.
Kirjassa on otteita päiväkirjoista vuosilta 2009, 2013 ja 2016, jolloin kirjailija oleskelee tilapäisesti ensin Roomassa, sitten Pariisissa ja lopuksi Skotlannin luonnossa Edinburghin eteläpuolella. Päiväkirjamuodon suunnittelemattomuus, kokeellisuus ja suodattamattomuus on toimiva menetelmä. ”Totuutta ei ole olemassa. On vain käytäntöä (...) olet sitä, mitä teet”, Madame kirjoittaa päiväkirjaansa ja toteaa myöhemmin: ”Yritän murtaa itseni.” Samalla hän vaeltaa pois tekstin polkuverkostosta ja kutoo maailmaa yhteen kirjoituksellaan ja kielellään.
Dødebogsbladen päiväkirjamerkinnöissä on siis kyse jostain suuremmasta kuin yksilökohtaisesta. Yrityksestä olla olemassa siten, että sijoittaa itsensä kieleen, ”itsensä” ja kategorioiden ulkopuolelle, että kumoaa ne kokonaan: ”...kun kirjoitin tämän kaiken, olin poissa, mennyttä kalua, korvattu merkityksellä.”
Kirjailija vaeltaa kaupungeissa ilman hetken rauhaa, periaatteinaan kodittomuus ja tietämättömyys ajasta ja paikasta. Matkakirjailija Bruce Chatwinin vuonna 1988 ilmestyneen kirjan What am I doing here? nimi kuuluu kaikuna Dødebogsbladen läpi. Ainoat asiat, jotka Madamea juurruttavat, ovat Poika, Tyttö ja Nainen.
Dødebogsblade on myös kaunis rakkauskirja hänen läheisilleen. Kun Madame Nielsen tekee kuten muuan August Strindberg Infernossa ja jättää naisystävänsä ja lapsensa lähteäkseen Pariisiin kirjoittamaan, hän on epätoivoinen ja levoton: ”on sietämätöntä, että juuri kielen pitää olla se paikka, jossa kykenen elämään ja jolle haluan antautua”, hän kirjoittaa. Juuri se, että hän uskaltaa olla keskellä tätä sietämätöntä harhailua, tekee kuitenkin Dødebogsbladesta suurta kirjallisuutta.
Pariisi on myös paikka, jossa kirjailija pitää kurissa hurjan nälkänsä liikkeellä pysymistä, häilyvyyttä – niin henkistä kuin fyysistäkin – sekä muodonmuutosta kohtaan. Siellä kirjailija pukeutuu mekkoon, meikkaa itsensä hienovaraisesti ja esiintyy ensimmäistä kertaa naispuolisena haikaramaisena olentona. Tässä loistavasti orkestroidussa tekstikatkelmassa hän kumoaa paitsi totunnaiset elämäntavat myös päiväkirjagenren konventiot ja osoittaa, miten hänellä on oma erityinen kirjallinen paikkansa. ”Nyt olen käytännössä olematon, naispuolinen olento, joka hetki voin taas muuttua muuksi, hauraaksi ja häilyväksi”, kuten kirjassa sanotaan. Kuka tietää, muuttuuko tanskalaisen kirjallisuuden suuri muuntautumistaituri seuraavaksi eläimeksi – kenties haikaraksi tai kovakuoriaiseksi. Madame Nielsenille kaikki on nimittäin mahdollista.
Madame Nielsen debytoi vuonna 1997 oikealla nimellään Claus Beck-Nielsen. Hän kuitenkin julisti itsensä kuolleeksi vuonna 2001 ja lavasti omat hautajaisensa vuonna 2010. Kirjailija on sittemmin julkaissut kirjoja nimillä Das Beckwerk, Helge Bille, Nielsen, nimettömänä henkilönä ja vuonna 2014 ensimmäistä kertaa nimellä Madame Nielsen. Muuntautumistaiturin kirjallinen käytäntö häivyttää omaelämäkerran ja fiktion välisen eron. Häivytysperiaatetta ilmentää myös Dødebogsblade-romaani, joka on kirjailijan tuotannon kohokohta.