Milja Sarkola
Min psykiater (suom. Psykiatrini, Teos) on romaani, jota tekee mieli ahmia: hauska, hurja ja traaginen matka kertojan tietoisuuden eri ulottuvuuksien – havainnoinnin, muistin, kaipuun ja röyhkeiden projisointien – välillä.
”Menin tapaamaan psykiatriani toista kertaa”, kuuluu ensimmäinen lause. Kertoja on näytelmäkirjailija ja lähes 50-vuotias kahden lapsen äiti, joka on eronnut lasten toisesta äidistä ja seurustelee asianajaja Eevan kanssa. Kertojan työ tuntuu merkityksettömänä, parisuhteessa on ongelmia, ja hän on ollut jo jonkin aikaa sairauslomalla. Kertoja toteaa: ”Haluaisin voida paremmin. En pidä itsestäni.”
Romaanin runkona toimivat kertojan istunnot psykiatrin luona. Valtaosa kirjan tapahtumista ja sen dramaattisimmista käänteistä sijoittuu kuitenkin kertojan psykiatria koskeviin fantasioihin. Kertojan mieli harhailee toistuvasti pois vastaanottohuoneesta kohti yksityiskohtaisia kuvitelmia siitä, millainen mies on kotona, millainen hänen vaimonsa on, millaisia he ovat yhdessä ja miten he illastavat ystäviensä Toffen ja Bettinan kanssa. Kertoja ajattelee hekumoiden, miten pariskunnat keskustelevat taiteesta ja valmistavat herkulliselle poropaistille kastiketta sekä pohtivat porvarillista elämäntyyliään sopivan itseironisin tai puolustelevin sanakääntein.
Psykiatrilla käyntien välissä kertoja elää normaalia elämää ja viettää aikaa kumppaninsa kanssa, jota hän rakastaa ja satuttaa. Hän järjestää myös omia pariskuntaillallisia ystävilleen Monicalle ja Oliverille, ja keskustelut porvarillisuuden ja aitouden suhteesta toistavat kaikuna psykiatrin illallispöydässä käytyä kuvitteellista keskustelua. Nyt pelissä on kuitenkin enemmän – elämä, rakkaus ja tarkoitus.
Romaanin yhtenä teemana on kertojan itseinho, joka ilmenee tuskallisena sisäistettynä homofobiana tai epäilyksinä, jotka liittyvät oman identiteetin ja halun arvoon ja oikeutukseen. Romaani on lyhyt, mutta sillä on paljon annettavaa: se on samalla hauska ja kauhea, avoin ja arvoituksellinen. Sen käänteet tarjoavat osuvaa tilannekomediaa, älyllisiä pohdintoja ja provokaatioita sekä koskettavia hätähuutoja: ”Olisin halunnut kysyä, ymmärsikö hän kärsimykseni syvyyden, näkikö hän pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta.”
Sarkola osoittaa taitavuutta vuorottelemalla eri säikeitä – havainnointia, muistamista ja mielikuvitusta – sekä kietomalla niitä toisiinsa. Lukija luulee olevansa perillä siitä, mistä milloinkin on kyse, mutta miten tärkeää se loppujen lopuksi edes on? Kaunokirjallisuudessa – kuten terapiahuoneessa ja psyyken näyttämöllä – on erilaiset totuuskriteerit kuin oikeussalissa tai neuvottelupöydässä.
Milja Sarkola (s. 1975) on moninkertaisesti palkittu näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Kirjailijana hän debytoi vuonna 2020 teoksella Pääomani. Sarkola on kaksikielinen ja kirjoittaa kirjansa sekä suomeksi että ruotsiksi.