Peter Sandström: Transparente Blanche

Transparente Blanche (ruotsinkielinen alkuteos, suom. Valkea kuulas) on rakkausromaani. Romaanissa ikääntyvä äiti pyytää keski-ikäistä poikaansa tulemaan kotiin. Äiti on saanut kutsun ja vastannut myöntävästi. Neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen hän yrittää viimeistä kertaa parantaa sairaan miehen voimallaan, jonka hän löysi itsestään nuorena.

Poikaa tarvitaan ajamaan äiti sairaan luo. Poika on runoilija, mutta hakee lisätienestejä Virosta alkoholinmyyjänä. Hän tulee, kun äiti kutsuu.

Pohjanmaan pikkukaupungissa sijaitsevalla tilalla elanto on saatu omenatarhauksesta. Kerran siellä oli isä, joka huolehti omenatarhasta ja toivoi hyvää satoa. Myös hän sai kutsuja. Hänen tehtävänsä oli tappaa hevosia. Hänen oma kuolemansa paljastuu Sandströmille tyypilliseen tapaan ohimennen: "Vilkaisin kattopalkkia, johon isä oli sitonut köyden".

Pojalla on edelleen kysymyksiä, jotka vaativat vastauksia. Hän näkee äidin henkilönä, joka tietää kaiken mutta ei saa puhua, hän kiertää äitiä kuin arvoitusta. Kaikki mitä äiti tekee, kaikki mitä äidillä on päällään, kaikki mitä äiti juo, syö tai sanoo on merkityksellistä. Tänä kesänä äiti haluaa puhua rakkaudesta ja siinä pettyneen pojan on pakko pikkuhiljaa myöntää, että rakkautta on syytä pohtia. Pohdintaa rakkauden olemuksesta käydään läpi koko romaanin, siitä puhutaan suoraan, mutta käsitellään myös ihmissuhteiden ja tapahtumaketjujen kautta. 

Asioita alkaa nimittäin tapahtua. Isän kuolemasta lähtien autotallissa seisseen Ford Caprin lisäksi henkiin herää myös kaikkea mahdollista muuta pinnan alla kytenyttä. Äiti raivaa vanhoja vaatteita. Pojan tietoisuuteen tunkeutuu muistoja nuoruudenrakkaudesta ja hetkistä isän kanssa.

Capri vie hyrräten äidin ja pojan paikkaan, jossa parantaminen tapahtuu. Siellä, Svarvissa, saadaan vastaus.

Poika kysyy vihdoin, minkä takia isä kuoli. Äiti vastaa, että ei sillä ole väliä, minkä takia joku kuolee: "Ajattele mieluummin niitä joita rakastat".

Peter Sandström kirjoittaa rakkaudesta pyrkien etääntymään siitä kuvasta, jota televisio ja kirjat meille syöttävät rakkaudesta ja jonka mukaan voimme yrittää elää. Samalla hän pyrkii tuomaan uskoa siihen rakkauteen, joka on läsnä arkipäivän teoissa, yksinkertaisten liikkeiden lämmössä, sanoissa ja eleissä. Hän puhuu "työnteon tervehdyttävästä vaikutuksesta" ja kirjoittaa etääntyen kuvasta kahvilassa kirjoittavasta runoilijasta pyrkien näkemykseen kirjoittamisesta käytännönläheisenä ja kovana työnä, joka putkiasennuksen tai hiekkapuhalluksen lailla voi tehdä "kokonaisuudesta yhtenäisen ja toimivan".

Suomenruotsalainen Peter Sandström on kolmannessa romaanissaan onnistunut luomaan tarkoituksenmukaisen, näennäisen helpon muotokielen täynnä surua ja hämmästystä, traagisuutta ja komiikkaa. Aiemmin hän on julkaissut myös kolme novellikokoelmaa. Romaanin kieli on kuin kirjalle nimen antanut omenalaji: kaunis ja lähes läpikuultava. Romaanin pehmeä ja tarkka kieli sekä sen hellä suhtautuminen ihmisiin ja heidän edesottamuksiinsa herättää lukijassa lempeyden tunteen elämää kohtaan, niin kirjoitettua kuin elettyäkin.