Sebastian Johans

Sebastian Johansin Svanhopp. Roman om död far (”Joutsensukellus: romaani kuolleesta isästä”, suomentamaton) on erilainen isäkuvaus. Heti kättelyssä todetaan, että ”hän ei ollut mikään porvarillinen isä, joka jauhoi tenniksestä eikä nähnyt poikaansa itsellisenä ihmisenä”.

Hän on älykäs ja naseva, mutta arki häneltä ei suju. Erottuaan pojan äidistä hän ei koskaan saa sisustettua asuntoaan niin, että se muistuttaisi normaalia kotia. Hän häilyy toivon ja epätoivon, valoisien ja synkkien hetkien välillä, päihteidenkäyttö yltyy, päättömyydet lähtevät laukalle, ja suuri ruho kasvaa kasvamistaan. Hän säälii itseään, kokee olevansa väärinymmärretty ja pelkää epäonnistuvansa isän roolissaan.

Kurjuudella mässäilystä ei silti ole kyse. Johansin romaani on kaukana kirjallisista isänmurhista, jollaisia pohjoismaisessa kirjallisuudessa on viime vuosina tehty solkenaan. Sen sijaan Svanhopp on hyvin hellä ja herkkävireinen kuvaus isästä, jonka suuri sydän suorastaan pursuaa rakkautta: ”Heti kun kuulin, että sinua ei enää ole, ajattelin ettei kukaan enää koskaan rakastaisi minua samoin kuin sinä”, minäkertojana toimiva poika muistelee. 

Sebastian Johans kuvaa taitavasti ja osoittelematta nimenomaan sitä, että ihminen voi rakastaa ja olla vanhempi monella tapaa. Kaikkein vastuullisinta vanhemmuutta ei ehkä edusta se, että änkeää teinipoikansa juhliin ja näyttää nuorille, miten viiniä, vettä ja lakkalikööriä sekoitetaan juuri oikeassa suhteessa sopivan humalatilan ylläpitämiseksi. Silti se on vain isän tapa osoittaa välittämistä, hänen omalaatuinen tapansa olla läsnä ja opettavainen sekä nähdä poika samalla itsellisenä ihmisenä – ”selvähän se on, että nuorena tekee mieli ryypätä”.

Svanhopp on paitsi epäsovinnaisen isän muotokuva myös kaunis kasvukertomus. Lyhyissä kohtauksissa Johans loihtii osuvasti esiin kuvia lapsuudestaan ja nuoruudestaan pikkukaupunki Maarianhaminassa 1980–1990-luvulla – näennäisen arkipäiväisiä tapahtumia, jotka osoittautuvat jälkikäteen merkityksillä kyllästetyiksi. 

Tämä on vaikuttavaa ja kutsuu myös muualla varttuneen lukijan samaistumaan. Kirjallisen kuvauksen salamavalot nostattavat mieleen tuokiokuvia omasta lapsuudesta ja saavat niiden ääriviivat hahmottumaan.

Muistelun kanssa vuorottelevat hedelmällisesti nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa aikuinen minäkertoja käsittelee isäsuhdettaan terapeutin kanssa. Välit hiertävät ja ärsytys nousee, kun tungetteleva ruotsalainen terapeutti kohtaa paksunahkaisen kertojan, jonka kokemusta leimaa vähemmän säännönmukainen kasvatus Ahvenanmaan saarivaltakunnassa keskellä merta. Lapsuuden välillä rajujenkin kohtausten kuvaaminen tuottaa myös tiettyä lakonista komiikkaa. Kertoja esimerkiksi toteaa terapeutille, että eihän se ihan ”optimaalista” ollut, että isä oli kerran huumannut hänet.

Kirja on lyhyesti sanottuna tunteilematon ja kaunis kuvaus isän ja pojan suhteesta, jolle on ominaista keskinäinen kunnioitus ja rakkaus toimimattomista olosuhteista huolimatta. Yhteiskunnan ja oman itsensä silmissä isä ehkä oli osin epäonnistunut, mutta pojan silmissä hänen nerokkuutensa välittyy kaikista puutteista huolimatta. Hän on älykäs, karismaattinen ja runollinen elämäntaiteilija, jolla on valtava ruho ja vieläkin suurempi sydän sekä kaikkia painovoiman lakeja uhmaava, kerrassaan hämmästyttävä kyky tehdä täydellinen joutsensukellus.

Kirjailija ja kriitikko Sebastian Johans (s. 1978) varttui Ahvenanmaalla ja jakaa nykyään aikansa Uppsalan ja Ahvenanmaan välillä. Hänen kaunokirjallinen debyyttinsä oli vuonna 2020 julkaistu kiitetty romaani Broarna, joka oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Vuonna 2023 ilmestyi kriitikkojen ylistämä romaani Döden och Kerstin. Kaunokirjallisen tuotannon ohessa Johans kirjoittaa taidekritiikkejä muun muassa Dagens Nyheteriin ja on julkaissut useita kirjoja eri taiteilijoista. Svanhopp.Roman om död far oli ehdolla myös Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2025.