Sigbjørn Skåden

Planterhaug-romaanissa (suomentamaton) rikoskomisario Huuva matkustaa Oslosta takaisin Planterhaugin saamelaiskylään tutkimaan Nilsen-nimisen vanhan juopon kuolemaa. Henkirikostutkinta toimii romaanin ulkoisena keskipisteenä, mutta Planterhaugissa mikään ei ole sitä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää.

Huuva on norjalaistettu saamelainen, jonka matkassa lukija päätyy vieraaseen ja myyttiseen maailmaan. Majatalossa Huuvan päiviä hallitsevat lämpimät ateriat, joilla tarjotaan sisäelimiä ja perinteistä kotiruokaa. Sen jälkeen hän aloittaa verkkaisen ja vitkastelevan tutkintansa. Kaikkialla häntä odottavat hiljaisuus, välttelevät vastaukset ja arvoitukselliset lausahdukset.

Romaani herättää jatkuvasti uusia kysymyksiä: Millainen kylä Planterhaug oikein on? Mitä täällä tapahtui Huuvan ollessa lapsi? Miksi hänet on ylipäätään lähetetty tänne? Miksi siat kiljuvat koko ajan? Tutkinta kehittyy tarinaksi, joka kertoo tiedosta, kielestä ja vallasta, ja Huuva joutuu kohtaamaan kylän menneisyyden lisäksi myös omansa.

Planterhaug on hyvin runollinen ja melankolinen romaani, jossa on runsaasti yksityiskohtia ja kirjallista ilmaisurikkautta, joka on harvinaista norjalaisessa nykykirjallisuudessa. Skåden käyttää sekaisin norjan kahta virallista kielimuotoa uusnorjaa ja kirjanorjaa sekä saamea. Kielellinen vuorottelu tekee näkyväksi hahmojen paikkasidonnaisuuden, etäisyyden ja valta-asemat. Leikittely kielellä, sukuhistorialla ja symboleilla antaa tekstille selkeän historiallisen painopisteen. Huuvan rikostutkinta ulottuu paitsi menneisyyden norjalaistamispolitiikkaan myös pohdintoihin siitä, mitä saamelaisidentiteetti on nyky-Norjassa. Planterhaugissa valtasuhteet ovat kääntyneet: nyt ilmeisintä on Huuvan ulkopuolisuus ja rajallinen ymmärrys saamelaisyhteisöstä.

Vaikka romaania leimaa jatkuva raskas ja synkkä tunnelma, se on täynnä odottamattomia käänteitä. Tämä arvaamattomuus saa lukijan janoamaan vastauksia – ei vain siihen, kuka kuoli, vaan myös siihen, mikä Planterhaug on ja mitä kaikkea kylä kätkee. Kaiken kaikkiaan Planterhaug on mitä omaperäisin romaani, jonka vahvat kielelliset ja muodolliset ominaisuudet saavat sen erottumaan edukseen Norjan nykykirjallisuudessa.

Láŋtdievvá (suomentamaton) on 185 pienestä sivusta koostuva voimakenttä, johon lukija tulee imaistuksi heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien: ”Tornin suunnalta puhaltaa tuuli, ilmavirtaus, joka hiipii alas tunturista matkalla rannikolle ja pyyhkäisee laakson pohjukassa yli Storelvan ja Jonneengenen niittyjen ennen kuin hyväilee Huuvan poskea miehen seisoessa pihalla katsellen, miten taksi katoaa Gáváhássun matalan koivikon taakse palatakseen sinne, mistä oli tullutkin.” (s. 7) 

Luonto on aina lähellä tässä pienestä Láŋtdievvan saamelaiskylästä kertovassa tarinassa, jossa 25-metrinen betonikolossi kohoaa talojen ja ympäröivän maaseudun yläpuolelle modernisaation ja norjalaistamisen muistomerkkinä. Tosin kuudennessa kerroksessa oleva lammaslauma viittaa prosessin jääneen puolitiehen. Romaanin juoni on täynnä äkkikäänteitä, arvoituksellisia kohtauksia, verta ja sisälmyksiä sisältäviä aterioita, saamelaisten suullisesta perinteestä tuttuja uhkaavia olentoja, tilannekomiikkaa ja kieltä, joka iskee kertalaakilla koko hermostoon. Kirjailija on maustanut romaania myös runsailla musiikki- ja kirjallisuusviittauksilla. 

Rikoskomisario John Edgar Huuva saapuu Oslosta Láŋtdievvaan tutkimaan vanhan alkoholistin Nilsenin kuolemaa. Huuvan edesmennyt isä tapasi käydä kesäisin kotiseudullaan Láŋtdievvassa yhdessä poikansa kanssa, joten Huuva tuntee paikan ja ihmiset. Lapsuudenkokemukset ovat kaikesta päätellen jättäneet jäljen pojan sieluun, sillä tämä oli aikamiehenä päättänyt vaihtaa sukunimekseen isänsä suvun nimen Huuva. 

Kun Huuva kulkee ympäriinsä, tarkkailee ja kyselee, hänelle kerrotaan kurjista ihmiskohtaloista, kahden suvun taustoista ja koko yhteisön lähihistoriasta. Tästä huolimatta Huuva ei pääse perille tapahtumista, jotka johtivat Nilsenin kuolemaan ja Huuvan serkun Rakelin katoamiseen vuosikymmeniä sitten. Rikoskomisariona Huuva epäonnistuu, mutta hän on hyvä liikkeelle paneva voima Láŋtdievvan menneisyyden ja nykyisyyden paljastumisessa. Huuvan ensisijaisena tavoitteena on oppia lisää itsestään ja taustastaan. Itse hän kokee kuuluvansa seudulle, mutta jopa hänen tätinsä, perheen ainoa jäljellä oleva jäsen, pitää häntä ulkopuolisena. 

Miten Láŋtdievvan asukkaat suhtautuvat saamelaisuuteensa? Huuvan täti kuvaa tilannetta näin: ”Láŋtdievvassa sekä historia että tulevaisuus on pyyhkäisty pois täällä asuvien näkyvistä. Meillä on vain tämä hetki, mutta ei mitään, mihin mennä. Meistä ei ole kuin katoamaan.” (s. 172) Paikalliset eivät tunne kuuluvansa saamelaisyhteisöön. Samalla saamelaisidentiteetti on elpymässä suuressa osassa Saamenmaata. Huuva esittääkin tärkeän kysymyksen: ”Onko mitään yhtenäistä edes olemassa, onko meillä koskaan edes ollut kirkkaaksi kiillotettua ydintä, jonka voitaisiin sanoa olevan aito ja oikea?” (s. 180). Saameksi teksti on muotoiltu näin: ”Leago ovdal leahkán čoahkis?” (s. 179, joka on norjannettu näin: ”Har vi vært samlet tidligere?”, ”Olemmeko aiemmin olleet yhtä?”). Kuka oikeastaan on saamelainen, ja millä tavoin omaa saamelaisuutta voi vaalia? 

Vaikka saamelaisten tulevaisuuteen suhtaudutaan pessimistisesti, ihmiset elävät lähellä luontoa ja heidän todellisuuskäsityksensä heijastelee yhä osittain perisaamelaista maailmankuvaa kristinuskosta ja norjalaistamisesta huolimatta. Tekstin myyttiset elementit, kuten sammakoiden äiti Čuoppomáddu ja kuusisorminen tyttö, luovat jännitettä suhteessa Láŋtdievváa käsittelevään realistiseen tarinaan. Myyttiset elementit eivät sulaudu tekstiin, vaan haastavat rationaalisen länsimaisen todellisuuskäsityksen, hidastavat lukemista ja kannustavat lukijaa täydentämään tarinaa. Kirjailija on sisällyttänyt mukaan myös 1700-luvun lähetyssaarnaajien kirjoittamia tarinoita luodakseen kontrastia tutun ja vieraannutetun välille. Tämä ei tarkoita, etteikö teksti avautuisi muulle kuin saamelaiselle lukijalle, mutta siinä on ulottuvuus, josta kulttuuria tuntemattomien on vaikea saada otetta. Láŋtdievvá tarjoaa siis lukijalle paljon hengenravintoa, mutta kaikkia vastauksia siitä tuskin löytyy, oli kulttuuritausta mikä tahansa. 

Sigbjørn Skåden (s. 1976) on saamelainen kirjailija, joka on julkaissut useita runokokoelmia ja romaaneja. Hän kirjoittaa norjaksi ja tornionsaameksi, ja myös Planterhaug on julkaistu samanaikaisesti molemmilla kielillä. Kirjan tornionsaamelainen nimi on Láŋtdievvá.