Thorbjørn Petersen, Herman Ditte ja Mårdøn Smet

Olemmeko me luontoa vai kulttuuria? Tämä tunnettu jaottelu on keskipisteenä hurmaavassa ja hauskassa Den om Rufus -kuvakirjassa (”Rufuksen tarina”, suomentamaton). Se kertoo citykettu Rufuksesta, joka eksyy eräänä päivänä metsään ja kohtaa siellä villin kettulauman. Eikä aikaakaan, kun Rufus aistii ”villin ja vieraan tunteen” juoksennellessaan leikkisästi ilman vaatteita. Asuntoa, nojatuolia ja lämmintä teetä ei tule ikävä.

Teoksesta on onneksi mahdotonta sanoa, onko kyseessä kuvakirjajaksoja sisältävä sarjakuva vai sarjakuvajaksoja sisältävä kuvakirja. Täytyy vain tyytyä toteamaan, että kyseessä on kuvitettu kertomus, jossa on piirteitä sekä kuvakirjoista että sarjakuvista: ruutuja, puhekuplia ja kokosivun kuvituksia. Toisin kuin moisesta hybridistä saattaisi ajatella, kyseessä on silti täysipainoinen ja kerrassaan sujuva kertomus, jonka sivut kääntyvät lähes itsestään. Kirja on vaivatonta vuorottelua kehystettyjen, kehystämättömien ja kokosivun kuvitusten välillä. Tekstien ja kuvien annostelu ja niiden välinen vuorovaikutus on vakuuttavan kepeää ja leikkisää. Se kuvastanee mainittua luonto–kulttuuri-tematiikkaa, joka ei ilmene tarinassa konfliktina vaan mielijohteena, johon voi tottua. Rufus ei nimittäin jää metsään villinä ja alastomana, vaan tarina yllättää lukijan kahdella käännekohdalla. Niistä ensimmäisessä Rufus löytää sisäisen villieläimensä tavatessaan muita kettuja. Toisessa käännekohdassa hän palaa takaisin sivistyneeseen kaupunkiminäänsä kohdatessaan ystävänsä Hanne-kanan, joka ripustaa juuri pyykkejä ja on joutumassa Rufuksen syömäksi. Hannella on melko pieni pää ja varsin valloittava, pullean lihaisa vartalo. Sitä on esitelty lukijalle aiemmin hienolla aukeamalla, jossa Rufus katselee Hannea tämän kaupassa, hymyilee jäykkää ja vinoa hymyä ja pohtii ”tuntevansa erityistä tarvetta tehdä jotakin, tietämättä kuitenkaan mitä”.

Den om Rufus on hieno, kekseliäs ja tavattoman taidokkaasti sommiteltu kertomus, jossa painottuvat esteettiset yksityiskohdat. Esimerkiksi kirjoitus on käsin tekstattua. Suurkaupunkikuvaus vilinäkuvineen on suoranainen ilo silmälle. Aukeamilla tulee viipyiltyä niiden kauniin värisinfonian sekä vankkojen ja hauskannäköisten lintujen ansiosta. Niitä on todella paljon, ja ne lähes vyöryvät pitkin kuvapintaa, mikä on jo itsessään hauskannäköistä. Kuvamaailma on yhtä aikaa tunnistettava ja vieras. Tunnistettava, koska suurkaupunki patsaineen, autoineen ja puistoineen muistuttaa Ankkalinnaa, ja Hanne-kana tuo mieleen Klaara Kotkon. Vieraus ja vinksahtaneisuus taas ilmenevät esimerkiksi valtavasta pojasta, joka näyttää juuttuneen kerrostaloon: hänen päänsä ja pyrstönsä pilkistävät ikkunoista rakennuksen molemmin puolin. 

Teos on omalakinen, mutta kuvakerronta puhuttelee silti kaikenikäisiä lukijoita ja antaa heille jotakin, mikä he eivät edes tienneet kaipaavansa. Lukijan ei tarvitse kuin antautua kertomuksen omaleimaisuudelle ja humaltua maailmasta, joka kuvaa veitsenterävästi luontoa, jonka kettu on kultivoinut. Vai kävikö siinä toisinpäin?