Vita Andersen

Vita Andersen
Photographer
Suste Bonnén
Vita Andersen: Indigo. Roman om en barndom. Roman, Rosinante, 2017

Vita Andersen debytoi vuonna 1977 uraauurtavalla runokokoelmalla Turvallisuusnarkomaanit. Se ja vuonna 1978 ilmestynyt seuraaja Suu kiinni ja ole kaunis kehittivät täysin uudenlaisen kriittisen, poptaidemaisen ja tarkkanäköisen tavan kuvata naisen elämää kulutusyhteiskunnassa. Niiden jälkeen ilmestyneiden suurteosten, kuten loistavan Kummasta kädestä? -romaanin (1987), keskiössä on usein lapsen näkökulma. Sen Vita Andersen kykenee omaksumaan ilmiömäisesti. Hänen tuotantonsa lapset jakavat kanssamme toistuvasti riipaisevia kokemuksia siitä, miten he ovat tulleet juuri niiden ihmisten pettämiksi, joiden ei pitäisi pettää – vanhempien, naapurien, opettajien ja muiden auktoriteettien.

Uudessa omaelämäkerrallisessa romaanissa Indigoroman om en barndom (”Indigo: romaani eräästä lapsuudesta”, suomentamaton) nämä säikeet tuntuvat kietoutuvan yhteen ja löytävän muodon, joka vastaa aihettaan yhtä osuvasti kuin Turvallisuusnarkomaanit aikanaan vastasi omaansa. Andersenin romaani on muistojen arkeologiaa. Sen alussa aikuiskertoja tilaa julkisessa arkistossa ”oman kansionsa” selvittääkseen, miksi hän oikein vietti osan lapsuudestaan eri lastenkodeissa ja enemmän tai vähemmän tilapäisten henkilöiden luona. Kertoja ei muista tarkkoja olinpaikkojaan tai tapahtumien järjestystä, eikä hän kansiota lukiessaan edes tunnista suurta osaa sen sisällöstä. Reaktiosta syntyy romaani. Se on sukellus palautettavissaoleviin aistimuksiin ja muistikuviin, ja painopiste on hajuissa, äänissä ja kehon tuntemuksissa – kaikessa, mitä keho on itseensä imenyt. Yhtenäisen elämäntarinan sijasta lukija saa hallitun kollaasin hyvin erilaisista ympäristöistä ja ihmisistä, joiden välillä pikkutyttöä pallotellaan. Välillä hän on kotona äitinsä kanssa, joka on psyykkisesti sairas ja ilmeisen kykenemätön huolehtimaan itsestään saati kahdesta lapsestaan. Kun äiti tekee itsemurhan, päähenkilö sijoitetaan pysyvästi kodin ulkopuolelle, ja ympyrä sulkeutuu toistaiseksi.

Kirja on tavattoman karua luettavaa, koska hylkäys on niin täydellinen. Romaani ei kuitenkaan avaa muistoja aikuiskertojan järjen ja sanallistamistarpeen kautta, vaan kuvaamalla kehon väikkyviä ja silti niin järkähtämättömän varmoja muistikuvia. Siten se tarjoaa lukijalle upean mahdollisuuden nähdä maailma yksinäisen ja epätoivoisen lapsen silmin. Lukija ymmärtää, miten lapsi joutuu toistuvasti vaihtamaan väriä ympäristön mukaan, jotta ei erottuisi ja pistäisi silmään monissa tilapäisissä ”kodeissaan”. Lukija ymmärtää myös lapsen eloonjäämisstrategioita: maagista ajattelua ja tuhoamishalua – kaikkia niitä tunteita, jotka eivät ole muuttuneet vähääkään sitten romaanin tapahtuma-ajan, 1950-luvun. Kuten Proust, tuo toinen suuri lapsuuden kehokokemusten tarkastelija, on todennut, kirjallisuus tarjoaa pääsyn muihin maailmoihin. Juuri tässä Vita Andersen onnistuu niin upeasti Indigollaan, jonka nimen tummansininen väri yhdistyy romaanin lapsen mielessä aikuisten maailman arvaamattomaan auktoriteettiin.