Laura Lindstedt
”- Oooon... ei-ron! Rosa oli näyttänyt niin tavattoman keskittyneeltä. Aivan kuin hän olisi ponnistellen etsinyt täsmällisiä sanoja suppeasta sanavarastostaan, jotain räväkkää millä aloittaa, millä vangita kuulijoiden mielenkiinto. Ja nyt sieltä tulikin tuollainen sana.” Kreikan kielen sana ”oneiron” (uni) ilmestyi myös kirjailija Laura Lindstedtille ja oli teoksen lähtöpiste jo ennen kuin hän tunsi sen merkityksen.
Lindstedtin fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista tempaisee lukijan valkoiseen välitilaan, jossa aika ja paikka ovat lakanneet olemasta. Tämä elämän ja kuoleman välinen tuntematon on Oneironin pelkistetty näyttämö, jolle saapuu seitsemän naista. Pikkuhiljaa heidän ruumiilliset tarpeensa ja tuntemuksensa sammuvat: enää ei ole nälkää, ei edes tarvetta hengittää. Naiset ovat kotoisin maailman eri kolkilta, he puhuvat eri kieliä ja heidän taustansa ovat erilaiset. Polina on venäläinen kirjanpitäjä, Rosa Imaculada brasilialainen sydänsiirtopotilas ja Nina ranskalaisrouva, joka odottaa kaksosia. Hollantilainen Wlbgis sairastaa syöpää ja senegalilainen Maimuna unelmoi mallintyöstä. Nuorin on itävaltalainen Ulrike. Seurueen keskushahmo on amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka anorektinen kulttuurintutkimusmatka venyttää Oneironinruumiillisuuden teeman äärimmilleen.
Punaisen peruukin leiritulella naiset kokoontuvat tarinoimaan kuin sisarusparvi nykypäivän Nangijalassa. Elämän päätyttyäkin he ovat osa yhteisöä – lohdullinen ajatus, joka avaa mahdollisuuden kommunikoida ja muistaa. Yhdessä he ovat enemmän, vielä silloinkin kun juuri mitään ei enää ole. ”Pulssi on kello. Kipu on kello. Nyt kaikki oli poissa, kaikki paitsi sanat. Keskustelu (- - ) kuljetti aikaa, hoivasi heitä, piti heitä jollain käsittämättömällä tavalla ihmisinä.” Lopulta kielikin väistyy lähes telepaattisen ymmärryksen tieltä. Teoksen jälkimmäisessä osassa naiset saattelevat toisensa lopulliseen luopumiseen ja vapauteen samalla kun kunkin kohtalonhetket vuorollaan keriytyvät auki lukijan silmien edessä.
Yhteiskuntakriittinen ja feministinen katse on sisäänrakennettu tämän fantasian ankaraan realismiin, eivätkä Lindstedtin kuvaukset inhimillisistä tragedioista ja vallankäytön mekanismeista todellakaan ole hyvänyönsatuja. Oneironissa loistaa myös kirjailijan kulttuurihistoriallinen lukeneisuus, jonka turvin on mahdollista niin irrotella kuin kyseenalaistaa totuttua ja totuutta – aivan kuten naiset valkoisessa välitilassa tekevät yrittäessään saada kiinni sanoista ja eletystä, kyhätessään jotakin kodintapaista omista vaatteistaan tai äänestäessään Swedenborgin taivasopista.
Lindstedt leikittelee taidokkaasti niin teksti- ja tyylilajeilla kuin proosan konventioilla ja kirjoittaa huolellisesti hiottua, vahvaa kieltä. Lopputulos on moniääninen ja -kerroksinen teos, jonka nykyaikaisuudessa on samalla jotakin häikäisevän klassista. On kuin kirjailija tavoittelisi fraktaalin loputtomia pieniä yksityiskohtia kirjoittaessaan kokonaisia maailmoja rajallisen hetken sisään. Oneironin valkoinen todellisuus, tyhjä arkki, täyttyy elävistä kertomuksista, jotka tekevät kunniaa mielikuvitukselle, kirjallisuuden mahdollisuuksille ja tinkimättömälle taiteelliselle työskentelylle.
Uteliaalle lukijalle jää vain yksi, palkitseva vaihtoehto: antautua valkoisen maailman tarinoille, aivan kuten viimeisenä saapuva Ulrike antautuu nautinnolle, jonka hänen kohtalonsisarensa hänelle teoksen alkulehdillä lahjoittavat. Mutta sen lisäksi on mentävä läpi kivun ja häpeän. Rohkeasti, kaiken läpi mikä elettyä on.
Laura Lindstedtin (s. 1976) Oneiron palkittiin kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla vuonna 2015. Myös hänen esikoisteoksensa Sakset (2007) oli Finlandia-ehdokas. Lindstedt viimeistelee parhaillaan väitöskirjaa kommunikaation ongelmasta Nathalie Sarrauten tuotannossa.