Sami Said

Perustelu:

Sami Said (s. 1979, Keren, Eritrea) debytoi vuonna 2012 ilmestyneellä romaanillaan Väldigt sällan fin. Se on kiitetty kuvaus opiskelijasta, joka etsi itseään eritrealaisen perheen odotusten ja ruotsalaisen asuinympäristön ennakkoluulojen tai harhaan osuvan hyväntahtoisuuden ristipaineissa. Esikoisteosta seurasi vuonna 2013 teos Monomani, ja nyt ehdolla oleva romaani on Saidin kolmas. Keväällä 2019 julkaistaan vielä lastenkirja Äta gräs, jonka on kuvittanut Sven Nordqvist.

Människan är den vackraste staden (”Ihminen on kaupungeista kaunein”, suomentamaton) kuvaa kekseliään kielen ja huumorin avulla paperittoman siirtolaisen San Franciscon vastoinkäymisiä ja ystävyyssuhteita matkalla, joka kulkee vastakkaiseen suuntaan kuin yleensä: pohjoisskandinaaviselta maaseudulta Juutinrauman kautta Etelä-Eurooppaan ja takaisin lapsuuden kotimaahan. Erityisen mieleenpainuva on osa, joka sijoittuu nimeämättömälle eteläeurooppalaiselle saarelle. Siellä San Francisco työskentelee rapistunutta puistoa hoitavalle ”Madamelle”. Samaa puistoa vaatii itselleen myös paikallinen ”Mustakukot”-puolue, ja tässä kohtaa romaanista kehkeytyy Euroopan nykyhistorian, pakolaiskriisin ja fasismin allegoria.

Yhteiskuntakuvaus on realistisen tarkkaa, mutta Saidilla on tapana horjuttaa odotuksia symbolisten juonenkäänteiden avulla. Hänen paranoidi ystävänsä Richard/Hussein, joka syyllistyy ruotsalaistumispyrkimyksissään islamkammoisiin ylilyönteihin, on esimerkiksi heijastuma esikoisromaanin Abdul/Fredrikistä – syntyperäisestä ruotsalaisesta, joka kääntyy yli-innokkaasti islamiin. Kirjan taidokkaasti rakennetussa avainkohtauksessa San Francisco vakuuttaa Western Unionin toimistossa maahanmuuttajapariskunnan siitä, että näiden kannattaisi lähettää pojalleen rahaa. Lievästi sanottuna maagisesti tämä johtaa siihen, että San Francisco sulautuu pojan kanssa yhteen ja saa siten kauan odottamansa rahat.

Kokonaisuutena Människan är den vackraste staden on rikas veijaritarina, jonka päähenkilö tuonee mieleen modernin Candiden. Hänet on paiskattu kovaan maailmaan, jossa hänen hyväsydäminen optimisminsa herättää epäluuloa tai altistaa hyväksikäytölle. Voltairesta poiketen kerrontanäkökulma ei kuitenkaan ole tippaakaan kyyninen. Said ei kuvaa San Franciscon koskettavaa uskoa ihmisiin tyhmyytenä, vaan eräänlaisena humanistisena ihanteena. On tuskin sattumaa, että ”San Francisco” on myös pyhimyksen nimi, ja hänen kaiken anteeksiantavan pojan roolinsa antaa ehkä aihetta nähdä hänet jopa Kristus-hahmona.