Kim Simonsen

Perustelu: 

Loputon meri ja pieni ihminen

Färsaarelaisen kirjailijan, kustantajan, kuraattorin ja akateemikon Kim Simonsenin runokokoelma Lívfrøðiliga samansetingin í einum dropa av havvatni minnir um blóðið í mínum æðrum (”Pisara merivettä muistuttaa biologiselta koostumukseltaan suonissani virtaavaa verta”, suomentamaton) on tyylikäs teos, joka on kirjoitettu heti runominän isän kuoltua. Runominä kulkee menetyksen vanavedessä lapsuusmaisemissaan, nimeämättömässä färsaarelaisessa paikassa, käsitellen surua.

Runot kääriytyvät talviseen maisemaan, jossa valo lisääntyy ja säätilat vaihtelevat myrskystä pakkaseen ja sumuun, ja ne yhdistyvät luonnon pieniin ja suuriin syklisiin liikkeisiin. Meri, aallot ja pisarat, vaahto, jään liukastamat tiet, eläinten pakkasessa höyryävä hengitys – kaikki tämä loihtii esiin yhteyksiä, jatkuvia muutoksia ja uusia alkuja.

Kokoelman avausrunossa näitä prosesseja kuvataan jatkumona isän kuolemalle:

”Isäni kuoli tänä aamuna, 

hän purjehti koko ikänsä 

viidellä valtamerellä. 

Nyt aallot murtuvat 

niin kuin aallot ovat murtuneet 

aaltoja vasten. 

Sellaisina ne 

syleilevät rantaa 

maata 

kaikkea 

mikä tulee 

kaiken 

lisäksi.” 

Merimiesisä on tunnettu hahmo Färsaarten kirjallisuudessa. Myös kuva omaisista, joka jäävät rantatörmälle tähyilemään merelle, on siinä määrin klassinen Färsaarten kirjallisuudessa ja taiteessa, että siitä on tullut klisee. Kuva ja aihe kytkeytyvät luonnollisesti traagiseen kohtaloon, joka on historian saatossa tullut monen merimiehen osaksi. Simonsenin teoksessa mikään ei viittaa siihen, että runominän isä olisi kuollut merellä. Hän on vain kuollut. Runominä on jäänyt elämään isänsä jälkeen, ja tästä yksinkertaisesta toteamuksesta on aistittavissa tietynlaista riemua. Poika jäi elämään isänsä jälkeen. Lapsi vanhempansa. Kaikki on niin kuin olla pitää. Tältä osin runokokoelman isän ja meren välinen yhteys rikkoo färsaarelaista perinnettä. Isän kuolemassa ei ole mitään sankarillista tai tunteellista. Sitä hädin tuskin kuvataan, eikä hänen elämästään kerrota juuri mitään. Siksi runoja lukee yllättävän huojentuneena. 

Meri antaa ja meri ottaa, kuten tämä yleinen lakonisen fatalistinen sanonta kuuluu, mutta näissä runoissa meren anteliaisuus ja ahneus ei ole sen paremmin lakonista kuin kohtalokasta. Meri on pikemmin suvereeni auktoriteetti – elämää antava, innostava ja täynnä ymmärrystä.

Runoja läpäisee kompleksinen ajallinen ymmärrys, joka saa ne kauttaaltaan värähtelemään lineaarisen ja syklisen, elämän ja kuoleman, veren ja meren sekä biologian ja filosofian välillä. Runot vaimenevat usein loppua kohden, mikä välittyy aivan konkreettisesti säkeiden pituudesta sekä rytmistä ja soinnista. Kunkin runon loppu tuntuu eräänlaiselta kaikukertymältä, joka ei paradoksaalista kyllä pääty kumisevaan hiljaisuuteen vaan pikemmin helkähtävään oivallukseen. Näin runot tulevat luetuiksi ja sivut käännetyiksi, äänellisesti ja rytmikkäästi, toistuvasti ja syklisesti. 
 

”Me olemme ihmisiä 

mutta muistutamme muita elollisia 

joilla ei ole ihmisen kehoa. 
 

”Me olemme ihmisiä 

kun kuihtunut ruoho 

aaltoilee tuulessa 

ja me vain iloitsemme 

olemassaolosta. 
 

”Me olemme ihmisiä 

jotka heräävät joka aamu 

vanhoine muistoineen 

ja entisine unineen 

kahvia juoden.” 

Kim Simonsen on toiminut kirjailijana yli 20 vuoden ajan, ja hänen tuotantonsa ylittää genrerajoja sekä perinteisiä akateemisia ja taiteellisia rajalinjoja. Hänen aiemmat runokokoelmansa Hvat hjálpir einum menniskja at vakna ein morgun hesumegin hetta áratúsundið (2013) ja Desembermorgun (2015) olivat molemmat arvostelumenestyksiä. Nyt käsillä oleva teos on kirjailijan tähänastisen lyyrikkouran kohokohta.

Kim Simonsen on onnistunut luomaan teoksen ja kielen, jotka kuvaavat surua ja surullisia isä-poikasuhteita ja ylittävät totutun ja yksityisen rajat muuttumatta koskaan katkeriksi tai tunteellisiksi. Teos on vahvaa ympäristörunoutta, joka antaa lukijan liittyä runoilijan seuraan tämän tyylikkään eksistentiaalisella matkalla. Kim Simonsenin runokokoelma on jäntevä, viisas, lyyrinen ja vaikuttava teos.