Sigurður Pálsson
Sigurður Pálsson syntyi Skinnastaðurin tilalla Islannin Öxarfjörðurissa 30. heinäkuuta 1948. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1967 ja oli siten 50-vuotistaiteilijajuhlansa kynnyksellä, kun runokokoelma Ljóð muna rödd (”Runo muistaa äänen”, suomentamaton) ilmestyi vuonna 2016. Sigurður Pálssonin tuotanto kattaa romaaneja, näytelmiä, omaelämäkertoja sekä tv- ja radiokäsikirjoituksia, minkä lisäksi hän on tehnyt huomattavan uran kääntäjänä.
Ljóð muna rödd on Sigurður Pálssonin 16. runokokoelma. Viisitoista edellistä voidaan jakaa viiteen trilogiaan. Kokoelmassa on Sigurður Pálssonin aiemmista teoksista tuttuja teemoja, ja samalla kyse on runoilijan henkilökohtaisimpiin kuuluvasta teoksesta. Sigurður Pálssonilla todettiin vuonna 2015 parantumaton keuhkosyöpä. Hänen sairautensa kulkee selkeänä ja dramaattisena teemana läpi kirjan, jossa runominä käyttää sanan säilää ylivoimaista vastustajaa, kuolemaa, vastaan.
Sigurður Pálssonin runoille on tyypillistä vuorottelu kahden ääripään – rakenteen sekä leikkisän sanaryöpyn – välillä. Ljóð muna rödd koostuu neljästä osiosta, jotka on nimetty elämän perustan muodostavien luonnonvoimien mukaan.
Ensimmäisen osion nimenä on Eldur og skuggar (”Tuli ja varjot”), ja sen samannimisessä avausrunossa esiintyy kirjan kaksi avainteemaa. Heti toisella rivillä mainitaan ääni, josta kirja on saanut nimensä. Samalla tutustutaan runominään, joka kutsuu ja muistaa tärkeimpiä oppimestareitaan Voltairea, Mozartia ja Nietzscheä. Jo tästä on aistittavissa, että kyseessä on henkilökohtainen teos. Ja kun ääni teroittaa meille, että epäoikeudenmukaisuuteen ja väkivaltaan kuuluu vastata ”aurinkoisella ilolla”, teoksen sävy on määritetty.
Ääni, sanat ja runo esiintyvät ensimmäisessä osiossa muutosvoimana, joka puree jopa kuoleman kaltaiseen ylivertaiseen vastustajaan. Tämä ilmenee runosta Orð og draumar (”Sanat ja unet”), jossa kuolema pidetään etäällä ”elokuun kirkkaan valon / muuttaessa unet / sanoiksi / sanat uniksi”. Samalla vain katoavaisuus on pysyvää: ”tulen aakkoset muuttuivat alati. Luoden ja tuhoten yhtä aikaa.”
Osion Jörð (”Maa”) monet runot ovat lähellä proosamuotoa. Runoja leimaa muistelu, josta lukija aistii melankoliaa ja surua mutta ei kuitenkaan kaipausta. Runossa Fámenn eyja (”Harvaan asuttu saari”) kuolema on tullut entistä lähemmäksi. ”Tiheään asuttujen maiden asukkaat ovat yksinään kuolinvuoteella. Ihan niin kuin minäkin. Heitä ei tule auttamaan yksikään miljoonista maanmiehistä ja -naisista. Niin kuin ei minuakaan.”
Teoksen kolmas osio Raddir í loftinu (”Ääniä ilmassa”) koostuu samannimisestä runosarjasta. Nyt lähestytään teoksen ydintä, jossa runominä nostaa kauneuden ja runouden kuoleman ja unohduksen yläpuolelle ja jossa elämän keskiössä on kauneus. Säkeet kihelmöivät leikin ilosta: ”Elossa oleminen / on sitä, että säilyttää iloisen uteliaisuuden / ja ihmettelyn / joka herää joka aamu.”
Teoksen viimeisessä osiossa Vötnin yfir, vötnin undir (”Yläpuolet ja alapuoliset vedet”) runoilija ojentuu kohti väistämätöntä. Kuljemme askel askeleelta kohti teitä tietymättömiä ja sitä, mikä odottaa kuoleman tuolla puolen. Muodonmuutos lähenee, ja kirjan toiseksi viimeisessä runossa runominä hajoaa ja jättää jälkeensä vain arkillisen kirjaimia.
Ljóð muna rödd on kiehtova ja dramaattinen teos. Runoilijan äänet soivat tutuin ja samalla uudenlaisin sävelin, jotka ovat peräisin ihmiskunnan ääniraudasta. Runoilija on taiteen ja kauneuden lipunkantaja suhteessa tuhoaviin poliittisiin ja luonnonvoimiin.
Teoksen ääni on syvällinen ja viisas, mutta edes selkeää sanomaa välittäessään se ei kuulosta korkea-arvoiselta opettajalta tai luennoitsijalta. Ääni on mietteliäs mutta samalla leikkisä, hauras, eroottinen ja jopa kiusoitteleva. Aina se on silti inhimillinen jopa viimeiseen muodonmuutokseen saakka.
Vaikka teos on henkilökohtainen, se on kaikkea muuta kuin henkilöön sidottu. Se käsittelee ikuisia lakeja, ihmisen kuolevaisuutta ja velvollisuutta ”hoitaa tehtävänsä / jalo tehtävänsä: // Laulaa ylistyksen oodi katoavaisuudelle / Laulaa kaipauksen oodi kadonneelle / Laulaa ilon oodi sille, mikä on vasta tulossa.”
Sigurður Pálsson kuoli sairauteensa Reykjavikissa syksyllä 2017. Hän tiesi Pohjoismaiden neuvoston palkintoehdokkuudesta ja osallistui teoksen kääntämiseen.