Jakob Martin Strid

Den fantastiske bus (”Ihmebussi”, suomentamaton) ajaa 18 500 hevosvoiman moottorilla suoraan lukijan sydämeen. Luvassa on eeppinen kertomus mielikuvituksen ja yhteishengen tärkeydestä. Jakob Martin Strid työsti 15 vuoden ajan tätä 2,5 kiloa painavaa ja 40 senttiä leveää mestariteostaan Takusta, pienestä harmaasta karhunpojasta, joka koettaa yhdessä muiden Anhstarr Cityn sataman asukkien kanssa pelastaa ystävänsä Timon. Timo on sairastunut kaupungin saasteiden vuoksi, ja eläimet toivovat sahramililjan voivan parantaa hänet. Niinpä ne päättävät rakentaa jättibussin ja ajaa sillä Balankan satumaahan, jossa sahramililjoja kasvaa mielin määrin.

Kun bussi lopulta saadaan lentämään, sitä esittävien piirrosten lehteily on täysin maaginen kokemus. Aika tuntuu yhtäkkiä pysähtyvän tässä muuten niin hengästyttävässä roadtrip-tarinassa, joka vie meidät revontulien, pohjoisnavan, tundran ja Viimeisen Maan ylle. Siellä on hylättyjä ydinvoimaloita ja inha mustekaladiktaattori, jonka määräyksestä lasten on luovuttava saamistaan syntymäpäivälahjoista. Mutta sitten tapahtuukin jotain muuta. Bussi lentää aukeama aukeamalta niin korkealle taivaan sineen, että se lopuksi katoaa kuvituksista. Kuvitus tarkentuu irronneeseen helmilevyyn ja irtohelmiin, jotka ovat kuin satelliitteja valtavassa avaruudessa. Sen jälkeen kirjailija antaakin bussin syöksyä suoraan päin lukijan näköä. Näin uskalias kerronta synnyttää kiistatta yllättävän ja kerrassaan suurenmoinen mestariteoksen. Armoa ei tunneta, sillä nyt ollaan toisessa todellisuudessa, joka houkuttelee naurun esiin ja saa välillä roskankin silmään.  

Teoksen varsinainen päähenkilö on itse bussi. Seuraamme sen kolisevaa ja rämisevää menoa siihen asti, kunnes se tosiaan lentää. Ensin maa, sitten taivas. Bussin poikkileikkauskuvista voi seurata, miten matkustajat juovat teetä samovaarista, lukevat ääneen ja tekevät johtojuotoksia. Tunnelma on lämminhenkinen ja hauska ja aikuislukijalle lähes nostalginen, kuin istuisi itsekin auton takapenkillä lapsena, joka kerran haaveili avarakatseisesti uuden maailman löytämisestä... 

Jakob Martin Strid ei koskaan pyri peittelemään vaikutteitaan. Kunnianosoitukset japanilaiselle animaatiomestari Hayao Miyazakille ja varsinkin Liikkuvalle linnalle ovat ilmeisiä. Stridin teoksille tyypillisesti perussävy on anarkistinen, humanistinen ja antikapitalistinen. Eläinlauman jälkeensä jättämät talot on määrä purkaa, koska tilalle rakennettaisiin uutta, mutta lopulta yhteisöllisyys voittaa. ”Asumme nyt Balankassa, ja kaikki on hyvin”, kuten lopussa todetaan kokonaista kaksi kertaa. Ja sitten voidaankin polttaa iso sätkä! Lentoveroton matka on siis tullut päätökseen. Matkassa on kyse vain siitä, että nousee bussin kyytiin ja suuntaa kohti kaikkia satumaisia seikkailuita, joita Strid kuvaa niin osuvasti ja aistimusvoimaisesti. Stridin veroista ei ole toista. Hän on ihan omaa luokkaansa ja osoittaa kerta toisensa jälkeen – ja varsinkin tällä mestariteoksella –, että hänellä on aivan omanlaisensa tyyli ja kyky antaa kaikille lapsista aikuisiin toivoa uudenlaisesta tavasta katsoa maailmaa ja elää siinä. Se on suurenmoista ja vastustamatonta. Annetaan siis Stridin maailman vallata osa omista muuten niin ankeista näkymistämme. Mieluummin tänään kuin huomenna, sillä eihän sitä koskaan tiedä, koska bussi lähtee taas matkaan.