Kirsten Hammann

Saanko esitellä Georgin? Tunnistat hänet kyllä, sillä hän ilmentää nykyajan radikaalia individualismia. Sen lisäksi hän on päähenkilö Kirsten Hammannin terävässä, taidokkaassa ja huolestuttavan hauskassa romaanissa Georg-komplekset (”Georg-kompleksi”, suomentamaton).

Georg on aina ollut perso elämän mukavuuksille, mutta nyt hän on keski-ikäisenä luisumassa jyrkkää alamäkeä suosion huipuilta. Georg kirjailija, joka potee kirjoitusjumia. ”Georg parka, hän on lopullisesti mennyttä. Hänestä on ollut näkymätön.” 

Georg-komplekset on romaani, joka käsittelee kateuden löyhkääviä tuulahduksia ja omaatuntoa. Se esittelee nykyajan päihdyttävää itsekeskeisyyttä ja krapulaa, joka seuraa, kun halu tulla nähdyksi ja saada sosiaalista tunnustusta ei enää täyty. Romaani on armottoman satiirinen yhteiskuntakuvaus, minkä lisäksi se paljastaa ihmisen perusvietin: pyrkimyksen saada kaikki maailman valo kohdistumaan itseen. Hammannin kirjan mottona voisikin olla tanskalaisen virsirunoilijan Thomas Kingon säkeet virrestä Far verden, far vel (1681): ”Hvad er det dog alt, / som verden opsminker med fager gestalt? / Det er jo kun skygger og skinnende glar, / det er jo kun bobler og skrattende kar, / det er jo kun iseskrog, skarn og fortræd, / forfængelighed, forfængelighed!” (Mitä onkaan se kaikki, mikä maailmaa koristaa? Sehän on vain varjoja ja lasin välkettä, vain kuplaa ja huteraa tekoa, vain heikkoa jäätä, likaa ja vaivaa, turhamaisuutta, turhamaisuutta!) Georg-komplekset on Kirsten Hammannin taidokas ja armoton näkemys siitä, miten täyteyden puute peittyy tyhjään turhamaisuuteen Herran vuonna 2022.

Hammann antaa Georgin suunnata heikoille jäille. Sillä ei siinä kaikki, että Georg potee kriisiä kirjoittajana – myös hänen vaimonsa on, Luoja varjelkoon, alkanut kirjoittaa. Kirjalla näyttäisi vieläpä olevan rahkeita tulla myyntimenestykseksi. Niin. Ei. Vain. Voi. Tapahtua. Kun Georg itkee surkeuttaan vaimon ahdistavan kirjallisen potentiaalin vuoksi, hän alkaa samalla vatvoa keinoja hierarkian palauttamiseksi ja laatii harvinaisen kyseenalaisen ja moraalisesti turmeltuneen strategian: vaimo, tai ainakin vaimon käsikirjoitus, on uhrattava, jotta Georg selättäisi sisäisen kriisinsä. Hammann osoittaa lukijalle, että uhritoimitukset eivät ole vain raamatullista menneisyyttä, vaan ne voivat kuulua myös moderniin logiikkaan. Saadakseen tilanteen hallintaansa Georg käy vastahyökkäykseen: hänen pitäisi kirjoittaa jotain todella päräyttävää – dekkari, joka perustuisi tositarinaan miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta.

Kirsten Hammann kohdistaa hyvin haastavan katseen eettisiin sivuvaikutuksiin, jotka ovat seurausta taipumuksestamme janota naisvihamielisiä tositarinoita. Miten pitkälle olemme valmiita menemään tullaksemme viihdytetyiksi? Hammann kokeilee rajojamme. Miten olisi perverssi joukkomurhaaja, joka fetissoi pakastimeen piilottamaansa irti leikattua jalkaa? Georgille se kyllä passaa, hän ei karta keinottelua inhimillisillä tragedioilla, sillä se kyllä vetoaisi yleisöön. Kirsten Hammannin Georg-kuvaukseen alkaa putkahdella katkelmia Georgin true crime -tarinasta, ja ne toimivat juuri niin kuin Georg on ennustanut: tehokkaana, vetävänä ja jännittävänä lukukokemuksena. Tämä on Hammannilta pirullisen piinaava ja valistunut tehokeino: ensin hän riisuu kirjailijahahmoltaan naamiot paljastaen aitoutta jahtaavan ruumiinryöstäjän, minkä jälkeen hän paljastaa lukijan olevan silkka hännystelevä voyeuristi – yhtä kyynisiä molemmat.

Kirsten Hammann on suuri ja nerokas satiirikko. Hän pidättelee lukijaa kipeissä asioissa eikä käytä huumoria silotteluun vaan lisätäkseen purevuutta. Hän ei säästä ketään.

Kun Hammann pistää Georgin matkimaan genrekirjallisuutta, jotta tämä saisi tunnustusta omana itsenään, hän osoittaa oman aikamme yleiseen taipumuksen sekoittaa imitaatio ja aitous toisiinsa.

Georg-komplekset antaa lukijoille tilaisuuden käydä sisäistä keskustelua voimista, jotka vallitsevat meissä ja luomassamme yhteiskunnassa. Samalla hän osoittaa, että menestyksen tavoittelu, ihmisen hulluus ja mainepääoman jahtaaminen ovat voimissaan Pohjoismaiden nykyisyydessä aivan samalla tavalla kuin Honoré de Balzac kuvasi inhimillisessä komediassaan jo 1800-luvulla.