Theis Ørntoft

Perustelu: 

Miten kertoa monimutkaisesta ilmiöstä, joka on tullut tunnetuksi antroposeenina eli epookkina, jonka aikana ihmisestä on tullut maapalloa muuttava geologinen tekijä? Voidaanko siitä kertoa romaanimuodossa? Vastaus on todennäköisesti kielteinen. Ilmiön taustalla vaikuttavat tekijät ovat niin monimutkaisia, että ne tuskin taipuvat narratiiviksi. Kertomukset vaativat määrättyjä ihmisiä, syysuhteita, intentioita ja toimijuutta. Ne kaikki ovat asioita, jotka ovat merkityksettömiä antroposeenin kannalta. Sen sijaan on mahdollista kertoa ihmisparoista, jotka tämän kurjuuden keskellä elävät. Ihmiset ovat, elleivät kohtalon, niin ainakin planeetan tilan armoilla, eivätkä he muuta voi kuin pysytellä kurimuksessa ja koettaa jotenkin saada homman toimimaan tässä sattumanvaraisessa paikassa keskellä käsittämättömän suurta aurinkokuntaa, jonka kahdeksasta planeetasta yhdellä on kohtalon oikusta kehittynyt elämää. Tämä on lähtökohtana Theis Ørntoftin romaanissa Jordisk (”Maallinen”, suomentamaton).

Kohtaamme kirjassa muiden muassa Ernstin. Vuosi on 1967, ja hän on Teneriffalla vaimonsa Ingerin kanssa. Hotellissa vietetään juhlia, joista vaimo on lähtenyt aikaisin nukkumaan. Vieras keimaileva nainen kutsuu Ernstin tanssiin, mutta tämä päättää sen sijaan ottaa taksin ja ajaa vuorelle. Siellä lukija luulee tovin, että Ernst ojentuu takomaan itse Linnunrataa, kunnes se osoittautuu tähtitornin suljetuksi oveksi. Planetaarisesta elämästä on siis lyhyt matka Ernstin sisäiseen elämään, jossa molemmat puolet pysyvät yhtä tutkimattomina. Yhteys niiden välillä on silti olemassa valtavana haluna elää elämää, joka ei ole hallittavissa saati ymmärrettävissä. Samaista halua pyrkii käsittelemään myös tämä suuri aikalaisromaani. 

Ernst siirtyy romaanissa pankista öljyteollisuuden palvelukseen, koska hän pelkää abstraktia, epämääräistä ja kouriintuntumatonta valuuttaa. Puutteellisesta yhteydestä rahojen ja fyysisen todellisuuden välillä tulee vertauskuva todellisuudesta, jossa kaikki Jordisk-romaanin vakiohahmot elävät. Se on todellisuus, joka on käytännössä irtautunut konkretiasta sekä ajatuksen että toiminnan tasolla.

Romaani jakautuu viiteen osaan, ja henkilögalleria on laaja. Ernstin lisäksi kohtaamme Ernstin tyttären Alicen ja tämän kolme lasta: Joelin, Rhean ja Miriamin. Mukana on myös heidän amerikkalainen isänsä Nick, joka oli joutunut myrskyisästi alkaneen avioliiton jälkeen rappiolle, eronnut ja painunut takaisin kotiin Yhdysvaltoihin. Nickiä kuvaavassa osiossa mies on kuivilla ja nyt myös Julia-nimisen kirjailijan ja entisen lumilautailijan isä.  

Ørntoftin romaani ei siten ole amerikkalainen vain päällisin puolin, eli sikäli kuin se viittaa esimerkiksi Jonathan Franzenin perheromaaneihin tai nyökkää John Steinbeckin Eedenistä itään -järkäleelle, vaan kirjan monissa henkilöissä virtaa amerikkalainen veri.

Yhdysvalloista tulee näin romaanin kuvaaman aikalaiselämän määrittäjä hyvässä ja pahassa. Romaanin tyyli saattaa vaikuttaa hieman tunteettomalta, ja eräskin kriitikko kuvasi kirjaa ”lamaannuksen romaaniksi” – voinemme ehkä puhua bentsoja vetäneestä proosasta. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi liu’umme huomaamatta puolelta toiselle, yhdestä avoimeksi jäävästä kertomuksesta toiseen, aivan kuten viime vuosien suurissa kollektiivisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Kirja voisi olla Todd Solondzin Onni (1998) tai tv-sarja Succession (2018–2023). Kerronta liukuu huolettomasti elämän tärkeimmistä tapahtumista yhdentekeviin informaatiovirtoihin, kuten silloin, kun Alice on juuri haudannut isänsä Ernstin ja tulee paluumatkalla autossa ajatelleeksi vanhaa uutista mustasta pantterista, joka pakeni Ålborgin eläintarhasta vuonna 1971.  

Jordiskin kaikki henkilöt kärsivät omalla tavallaan siitä, että he ovat ihmisiä, liiankin kanssa. Kaikkein maanläheisimmiltä ja ehkä siksi sankarillisimmilta vaikuttavat Alice ja Julia, kun taas romaanin miehiä vaivaa halu paeta, ja he lankeavat milloin viinaan, milloin dystooppisiin runoihin ja milloin hädin tuskin suojaikärajan ylittäneisiin TikTok-tanssityttöihin.

Ørntoft tunnetaan parhaiten runoilijana. Hän debytoi teoksella Yeahsuiten (2009), mutta teki varsinaisen läpimurtonsa vuonna 2014 ilmestyneellä dystooppisella runokokoelmalla Digte 2014. Vuonna 2018 ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Solar. Kriitikot kuvasivat sitä ”hirveän hyväksi kirjaksi”, ja teos on myöhemmin noussut joissakin piireissä kulttimaineeseen. Solarin loppu on yksinäinen ja epätodellinen, koska koko ihmisen taakka lankeaa yhteen paikkaan, päähenkilö Theisin harteille, eikä tällä ole enää pakopaikkaa ikään kuin oltaisiin loppuun pelatussa tietokonepelissä. Jordisk-romaanissa taakka ja rasitus jakautuvat useille henkilöille. Ihmisviha ei myöskään ole yhtä silmiinpistävää kuin vaikkapa Bret Easton Ellisillä tai Michel Houellebecqillä, sillä kiinnostus kohtaamiimme henkilöihin säilyy aitona, vaikka siitä usein toivo puuttuukin. Romaanissa ja sen tavassa katsoa henkilöitään on – lamaannuksesta ja sen synnyttämästä illuusiottomasta proosasta huolimatta – jotain, mikä vaatii kuvailemaan heitä ihmisiksi eikä vain hahmoiksi. Kenties tässä piilee ainoa toivo: Kenties tässä piilee ainoa toivo: että Jordisk itse asiassa on kiinnostunut kertomistaan henkilöistä siitäkin huolimatta, että he olisivat kiinnostuneita vain itsestään ja elämänhalusta, jonka universumi sallii heissä jatkuvasti toteutua.